Kerro minulle kodistasi, hän pyysi.
Näytin varmaan yllättyneeltä,
empivältäkin ehkä.
Kerro minulle kodistasi, hän
toisti.
Mietin pitkään. Hän odotti
kärsivällisesti.
Minun kotini on kesken. Siinä on
paljon hyviä valmiita osia. Osa on ollut siinä alusta asti ja voin
kuvailla ne tarkkaan. Toiset osat ovat hetkellisiä voimakkaita
välähdyksiä. Auringonsäteet piirtävät ne seinälle, tuulen
raivo ulkona tuo ne lähelle tai oikea valaistus tekee Hetken. Minun
kodissani on kuitenkin myös paljon tyhjiä huoneita, tilaa, joka
ympäröi minua. Eksyttää minut. Uuvuttaa minut. Minun kotini on
turvallisin ja pelottavin paikka maailmassa.
Vilkaisin häntä varovasti. Hän
oli keskittyneen ja mietteliään näköinen. Vakava. Jollakin
tavalla tunsin, että olin todella kutsunut hänet kotiini. Ja hän
oli valmis tulemaan peremmälle.
Olen yrittäny rakentaa kotiani. Mutta
se mihin pystyn on pientä. En lopulta ehkä uskokaan siihen, että
kukaan voi tehdä itselleen kotia. Koti syntyy yllättäviin
paikkoihin. Pystyttää seinänsä silmänräpäyksessä tai
muotoutuu hitaasti ja omia aikojaan kotoutumistarpeen ajamana. Ja
toisaalta sulkee itsensä asukkaaltaan varoittamatta. Suurimman
kodittomuuden olen ehdottomasti kokenut oman kotini näennäisen
tutuissa huoneissa. Kaikki on paikallaan ja poissa samanaikaisesti.
Ainut varma on kivijalka. Tosin sen kannattavan voiman ymmärtää
usein vasta jälkikäteen.
Toisinaan kotini rakennuslaudat ovat
vain puuta, oli se sitten koivua, leppää tai mäntyä, kokonaisuus
näyttää talolta ja toimii juuri niin kuin talon pitääkin.
Silloin tuntuu järjettömältä pohtia kotinsa seiniä. Useimmiten
kodin seinien materiaalikysymys on kuitenkin monimutkaisempi. Kun
päätyykin rakentamaan haaveista, muistoista ja tämän päivän
totuuksista. Se on kokopäiväistä remonttia, jossa vasara ja saha
jäävät äkkiä tarpeettomiksi.
Sinulle voin myöntää, että tässä
kohdassa teen yleensä kaksi kotiani koskevaa virhettä. Ensinnäkin
hätä ajaa kiirehtimään. Mitä nopeammin eteläpäädyn seinä
nousee, sitä todennäköisemmin se ehtii kaatua ennen kuin
pohjoispään seinä saa muotonsa. Silloin erehdyn myös helposti
rakentamaan vain yhdestä materiaalista. Monta haaveseinää on
romahtanut huolimattamasta heilahduksesta ja moni muistojen seinä on
kaatunut omia aikojaan painonsa voimasta.
Työvoiman vähäisyys on toinen
virheeni. Kannatan vilpittömästi talkoohenkeä ja lähden lämpöä
täynnä toisten työmaille. Mutta annas olla, kun rakennetaan minun
kotiani. Aloitan työskentelyn rakentamalla korkean aidan
rakennustyömaani ympärille, mikä estää melko tehokkaasti
apuvoimien saapumisen. Vaikka parhaissa talkoissa voitaisiin päästä
tilanteiseen, jossa jotkut kannattelisivat muutamaa haavetta, pelkoa
ja totuutta sen aikaa, että ehtisin hetken syventyä
kokonaispiirustukseen ja löytää niille kestävämmät paikat.
Vedin syvään henkeä saadakseni
ylleni hiipinyttä kauhun tunnetta laantumaan. Ehkä hän kodistani
puhuessaan sittenkin kysyi vain osoitettani tai sisustuksen
värimaailmaa. Ehkä hän kysyi pelkkää kohteliaisuuttaan. Ehkä
olin sanonut jo aivan liikaa. Ehkä...... Ei, tämä ihminen oli
todella vapaaehtoisesti koputtanut ovelleni. Ja hänen koko
olemuksensa viesti, että hän oli nyt sisällä.
Kun
siirrymme sisätiloihin, tiedän tarkasti, mihin meidän on
pysähdyttävä ensin. Kotini keskiössä on ehdottomasti tupa. Tätä
huonetta olen asuttanut suurimman osan elämästäni. Tiedäthän
millaisia tuvat usein ovat; rakennuksen pääty antaa mahdollisuuden
kolmeen suuntaan avautuviin ikkunoihin, leivinuuni hehkuu lämpöä
nurkassa. Tuvan ikkunoista näkyy maailma, lasin takaa, etäältä.
Tupa on turva. Turvassaolijaa ei voi ottaa kiinni tai ei leiki
sääntöjen mukaan. Sitten yhtäkkiä, tulee hetki, jona havaitsee,
että ikkunoiden ulkopuolinen maailma tulee minun mukanani sisään.
Tupa on ennallaan, mikään muu ei. Yhtäkkinen kodittomuus tuntuu
petokselta. Kunnes huomaa, ettei olekaan tullut karkotetuksi tai
jäänyt ulos, vaan onkin vain siirtynyt oman kotinsa toiseen
huoneeseen. Eivätkä välissä olevat seinät estä leivinuunin
lämpöä yhä vaikuttamasta.
Olen paljon
miettinyt, mistä lopulta edes tietää, kenen kodista on kysymys.
Sillä oikeastaan juuri ne, jotka kuka milloinkin asuttavat kotini
huoneita, antavat minulle kodin. Suuri osa minun kotini huoneista on
näennäisen hajallaan, ehkä ensi silmäyksellä jonkun muun
omistamiakin. Paikkojen, aikojen, ajatusten ja tunteiden kautta
katsottavia. Erilaiset kohtaamiset ja kokemukset alkavat muovata
jollekulle omaa tilaansa minun kodissani. Vähitellen jotain
tapahtuu. Niin lähellä, että sitä on vaikea havaita. Mutta kerran
palatessani pimeän aikaan äkkiä huomaan, että tyhjään ikkunaan
on syttynyt valo. Silloin iloitsen siitä, että joku on sytyttänyt
valonsa minun kotini huoneeseen, muuttanut sisään ja purkanut
tavaransa.
Kaikki eivät tee
huonetta. Minun kotiani he kuitenkin tekevät. Usein tietämättään
tosin. Tyhjien avarien tilojen ja pienten pimeiden komeroiden
uhkaavuus vähenee, jos sieltä löytyy yksikin tavallisen
turvallinen esine. korillinen villalankoja voi olla mummun lempeät
silmät, jalaton ja kädetön nalle lapsuuden riemu, rikkinäinen
ovikello se ainainen ensimmäinen puheenaihe, eteisen matto aavistus
isoäidistä jota en koskaan tavannut, taulu seinällä ystävien
kanssa jaettu kepeä huolettomuus, muovipussi tutuksi tulleen
kauppiaan ystävällinen hymy, täyteen piirretty paperi muisto
pitkästä puhelinkeskustelusta, kukallinen säästöpossu ymmärrys,
johon vain sisko yltää. Niiden kautta minulla on hetken koti
hetkinäkin, kun ei siltä tunnu.
Katsoin häntä syvää
rauhallisuutta tuntien. Nyt olet ollut kotonani, täällä minä
asun. Et ole kyläillyt tai poikennut. Olet ollut osa kokonaisuutta.
Olet sitten valmistanut huoneen, kalusteen tai taulun. Olet jättänyt
jäljen. Rakentanut kotiani, ehkä omaasikin. Voi olla, että kun
saavut uudelleen, kotini ei enää ole tässä tällaisenaan. Voi
olla, ettei se nytkään olisi ollut juuri tämä ilman sinua. Mutta
jos löydät vielä uudelleen kotiini, lupaan, että ovi on auki tai
avain maton alla.
