Jos
kysyisit, mikä oikein naurattaa, joutuisit odottamaan vastausta
jonkin aikaa. Muutaman tirskahduksen ja hihityksen verran ainakin. Ja
ehkä kymmenen aivastuksen. Ja sitten kun saisin vihdoin iloni
jonkinlaisiksi sanoiksi, et ehkä ymmärtäisi, mitä tarkoitan,
mutta olisit luultavasti itsekin hilpeällä tuulella. Joko
järjettömän naurun tai epäonnistuneiden sihisevien aivastusten
tähden. Mutta minä en malttaisi olla toistamatta ilon aiheuttanutta
oivallusta: ”Minä iloitsen poluista. Poluista! Siitä, jota pitkin
kuljin tänne tullessani ja kaikista muista maailman poluista
ylipäätään.”.
Poluilla
on paljon puhuttavaa. Mahtipontisten koko elämää koskevien
metaforien lisäksi niiden viestinä on pienen tavallisen ihmisen
yksinkertainen hymy. Ja juuri se hymy tarttui tänään mukaani
lyhyeltä matkalta metsän halki.
Minä
pidän poluissa siitä, että ne estävät kulkemasta liian
vakavasti. Ajattele asiallisesti pukeutunutta, vakavan ilmeen
ottanutta aikuista henkilöä tärkeine kantamuksineen
tasapainoilemaan kiemuraisella pikkiriikkisellä polulla, kiipeämään
ehkä muutaman pienen lumikasan yli, astumaan pari kertaa upottavaan
hankeen. Siinä on jotakin hykerryttävän sympaattista. Aavistus
lapsuuden seikkalunhakuisista tutkimusretkistä. Hetkellisen
hellyydenpuuskan huumaamana tekisi mieli huudahtaa tuolle
50-vuotiaalle uudisraivaajalle:
”Rakas,
missä sinun hanskasi ovat? Kätesi ovat jo ihan siniset. Tai laita
ainakin takin kaulukset pystyyn suojaamaan tuulelta”.
Minä
pidänkin poluissa ehkä eniten siitä, että ne kertovat sinulle,
ettet ole yksin. Kulkiessasi itseksesi tiedät kaiken aikaa, että
matka on yhteinen. Jo polun olemassaolo todistaa, että moni on
kulkenut edellelläsi. Polut ovat yllättävä arkinen yhteys
tuntemattomien ihmisten kesken. Yksi on aloittanut työn, jota muut
vuorollaan jatkavat. Kulkijoiden välillä on tiedostamatonta
luottamusta. Ensimmäisen kulkijan matka on vaivalloinen, rämpimistä
upottavassa hangessa. Hän kuitenkin haluaa lyhentää matkaansa,
etenee ja ajattelee mielessään jo tulevaa polkua. Hän uskoo, että
ei ole yksin yrityksensä kanssa, ehkä joku muu valitsee saman
suunnan.
Aina
ei polulle lähtiessään tiedä, mihin se lopulta vie. Mutta uskon,
että juuri se on osa viehätystä. Polut ovat ennustamattomia,
muuttuvia, määrittelemättömiä. Usein ne ovat niin tiiviissä
yhteydessä toisiinsa, ettei ensimmäisen alkua voi erottaa toisen
lopusta. Minua kiehtookin se, että polkuja syntyy jatkuvasti uusia.
On tietyt peruslinjat, jotka muodostuvat heti talven tultua jäiden
yli ja pienten metsiköiden halki. Mutta kun tulet uudelleen samaan
paikkaan, maisema on muuttunut, polut ovat yhdistyneet, uusia on
alettu tampata. Rutiinilla talsittu työmatka voi olla seikkailu, kun
ei jää tallaamaan tiettyä uraa. Uusillä reiteillä näkee paljon
enemmän, koska silloin muistaa katsoa ympärilleen. Ja mika parasta,
silloin ei aina muista pidätellä hymyään.
Minä
pidän kaikesta siitä yhteydestä, mikä polkujen kautta muodostuu.
Ilon ja leikkisyyden lomassa poluilla on myös harkitsevampi
ulottuvuus. Polkujen yhteys luontoon on rauhoittava. Epätasainen
maasto ehdottaa vauhdin hiljentämistä, jolloin keho arasti kyselee
myös mielen hiljentymisen perään. Poluilla tulee tunne, että on
aikaa antaa ajatuksen virrata. Etsiä kiireen kadottamaa yhteyttä
itseensä. Ottaa vastaan pienten hetkien hauraita oivalluksia. Ennen
kuin jalka vaihtaa polulta hiekotetulle jalkakäytävälle ja ajatus
solahtaa takaisin arkeen. Mielen reunalle on kuitenkin usein jäänyt
pieni alue selittämätöntä keveyttä.
Polkujen
luoma yhteys on myös pienten kohtaamisten aikaansaamaa. Polku on
kapea ja omia jalkojaankin on välillä vilkuiltava, etteivät kengät
hörppää lunta. Toisinaan käy kuitenkin niin, että samaa polkua
tulee joku toinen samaan aikaan. Suunta vain on eri. Polku pakottaa
katsomaan vastaantulijaa silmiin. Kohtaamaan. Ottamaan kontaktia
sanoin, ilmein tai elein. Käymään nopean neuvottelun. Polku tekee kohteliaaksi. Usein molemmat ovat valmiit kastelemaan kenkänsä,
jotta ohitus onnistuisi. Tunnelma on aika paljon toinen kuin
tukittaessa toisten ohi täysissä busseissa tai mukauduttaessa
korostuneen välinpitämättömiin metro- tai liukuporrasilmeisiin.
Hetki on äkkiä ohi, eikä mitään sen kummempaa tapahdu. Paitsi
ilo, joka tulee. Ja usein jääkin.
Poluissa
on niiden hetkellisyyden lisäksi myös jotakin ikiaikaista. Me
kuljemme polkuja pitkin samoin kuin meitä edeltävät sukupolvet
ennen. Tulee mieleen historiankirjojen kuvitusta ja sukualbumien
kasvoja. Luettuja ja kuultuja kertomuksia. Tällä pienellä
ajatuksella saa loihdittua juhlallisen tunnelman. Kuuluu sukupolvien
ketjuun, valtavaan kokonaisuuteen, jossa kaikki on omalla paikallaan.
Jokaisen ihmisen elämä on siinä mutkitteleva, alati
uudeelleenmuotoutuva, monin tavoin toisiin kytkeytyvä arvokas
kokonaisuus. Omalta paikalta on joskus vaikea nähdä kokonaiskuvaa,
mutta voi luottaa siihen, että omaa polkua ohjataan oikeaan
suuntaan. Polkuverkosto hahmottuu varmaan ihan toisella tavalla
tuolta ylhäältä käsin, johon kaikki tämä pohdinta ajatukset
väistämättä suuntaa.
Tämä
on siis iloni aihe tänään. Tosin äkkiarvaamatta iskevän riemun
tunteen ehkä ymmärtää parhaiten itse kokeilemalla. Vaihtamalla
vilkkaat kadut pieniin polkuihin. Kulkemalla ennakkoluulottomasti ja
uteliaasti. Katselemalla ympärilleen ja nauttimalla näkemästään.
En tiedä, mitä se sinulle tekee. Minut se sai pitkästä aikaa
nauramaan kunnolla.
