Jos pyytäisit minua tänään kertoman tarinan. Jos vielä
estelyistänikin huolimatta sitä toivoisit, anelisit sillä suoralla
vilpittömyydellä, joka saa minut hämilleni. Niin kyllähän minä lopulta
heltyisin, tiedäthän sinä minut. Minut
ja monimutkaisen mieleni. Onhan minulla mielessäni paljon asioita, useita
tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kuulluiksi. Minä näen paljon ja panen
näkemäni visusti talteen. Olen usein hiljaa kuullakseni tarkemmin.
Tarinat ovat olemassa minusta riippumatta. Eivät ne minun
sisältäni tule, mikäpä niitä sinne itsekseen synnyttäisi. Siitä kaikesta, mikä
ympäröi minut, siitä tulevat tarinat. Jokin asia takertuu mielen kaukaisimpaan
reunaan ja alkaa siellä kasvaa vähä vähältä omia aikojaan. Ravintonsa se saa
kaikesta koetusta. En minä sitä ruoki, kuinka voisinkaan, kun tuskin edes
tiedän sen olemassaolosta. Kunnes se aikanaan saavuttaa täyden mittansa.
Silloin yhtäkkiä ymmärrän sen olevan tarina.
Ja juuri kun yritän
pähkäillä, mitä ihmettä minä sille oikein teen, tulet sinä, joka pyydät minulta
tarinaa. En tiedä, mitä odotat minun sinulle sanovan. Enkä oikeastaan aio edes
kysyä, mitä haluaisit kuulla. Tänään minulla on kerrottavanani tämä yksi ainoa tarina. Mutta tämä onkin minulle
aivan erityinen kertomus. Olen vaalinut sitä pitkään sisälläni, eikä pelkkä
mieli ole siihen riittänyt. Paljon työtä on tehty myös sydämessä. Se on etsinyt
tilaisuuttaan tulla kerrotuksi, ehkä jo pienuuttaan ja haurauttaan hetkittäin
pelännyt, ettei löydä paikkaansa. Ja se jos mikä olisi ollut sääli. Sillä harvoin
on kertomuksella näin suloista sankaria.
Tämä on kertomus eräästä pienen pienestä ystävästäni. Minä
tiedän, että sinäkin pitäisit hänestä ja voin melkein nähdä, kuinka leveästi
sinä hymyilisit heti hänet nähdessäsi. Mitäpä muuta sinä voisitkaan. Sillä
minun pienen pienessä ystävässäni asuu suuren suuri ilo. Se on niin valtava,
ettei se millään mahdu piiloutumaan hänen pikkuruisen vartalonsa suojiin. Siksi
kai se saa toisinaan aikaan hullunkurisiakin asioita, kuten kielen työntymään
suusta ulos, naaman ilveilemään ja jalat juoksemaan villiä kikattavaa rinkiä.
Mutta yhtä kaikki, ilo säteilee hänestä ulos. Kun ilo on hänessä, on hänen koko
olemuksensa hymy. Ja auliisti hän jakaa tuosta hymystä osansa jokaiselle, joka
löytää hänen seuraansa. En ole useata kertaa eläissäni näin huomaamattani ja
tahattomasti saanut ilosta otetta. Hänen vilpitön ja omakseen ottava
läsnäolonsa on löytänyt minusta uuden naurun.
Haluan kertoa hänestä sinulle siksi, että hänen pienen pieni
elämänsä on opettanut minulle jotakin suurta. Vasta häneen tutustuttuani
ymmärsin ilon. Tai oikeammin sen, ettei sitä pidäkään ymmärtää. Liika pohdita
ajaa sen luotaan. Ilo kutsuu vain kokemaan. Juuri silloin, kun unohdat
analysoida elämää ympärilläsi, jätät riittävästi tilaa vilpittömälle hämmästykselle.
Ja usko minua, se jos mikä saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä.
Useasti olen seuraillut, kuinka pieni ystäväni elää iloaan.
Olen tullut melko varmaksi ainakin siitä, ettei ilolla ole aikaa. Iloisimmillamme olemme kai silloin, kun emme mieti
onko hetki siihen sopiva. Ja voi miten sellainen huoleton epäsopivuus saakaan
oloni keveäksi. Nauru kuplii ulos omia aikojaan ja jatkuu hersyvänä niin kauan
kuin kestää. Sen loppu on aina yllätys. Voi sitä itkua ja pienen ihmisen
kyyneleitä. Mutta minun ystävänipä se ei vähästä lannistukaan. Ensi kerralla
hän uskaltaa heittäytyä ilon varaan aivan yhtä luottavaisesti. Ilo tulee ja
menee. Mutta niin teemme mekin. Elämä pitää meidät liikkeellä. Ja tämän juuri
arvelisin johtavan siihen, että ilo osuu tiellemme toisenkin kerran, törmää
eteemme päistikkaa tai seisoo odottamassa, että sen saavutamme
Olen havainnut, että ilo asuu kauneudessa. Siksi ei pitäisi
unohtaa katsoa ympärilleen. Ja huolettoman huolellisesti tarkentaa katsettaan
pienen pieniin yksityiskohtiin. En nimittäin usko kauneuden olevan valtavan
suurta. Silloin se olisi uhkaavaa ja pelottavaa. Eikä mahtuisi minun pienen
elämäni ääriviivoihin, vaan jäisi vieraaksi ja etäiseksi. Ehkä ilo pakenee
kauneudestakin juuri silloin, kun sen nimissä yritetään liikoja. Luullaan, että
sen saavuttamiseksi olisi tehtävä jotakin suurta ja vaivalloista. Minun pienen
ystäväni kauniit pikkuruiset tavarat on lajiteltu eri kokoisiin laukkuihin. Hän
ottaa niitä sieltä usein esiin ihan vain niitä ihaillakseen. Järjestelee niitä
kaikella hartaudellaan. Hän tekee niistä kauniita ja niiden kauneus tekee hänet
iloiseksi.
Ilo tulee siitä, kun uskoo tekemäänsä. Uskoo siihen, että on
tärkeää tanssia prinsessatanssi vaaleanpunaisessa hameessa tai laulaa pitkä ja
ilmeikäs laulu juuri keksimällään kielellä. Tehdä koska voi. Tehdä koska
nauttii siitä. Minun pieni ystäväni uskoo puuhiensa tärkeyteen. Ei hänelle tule
mieleenkään, etteivät ne huvittaisi jotakuta siinä määrin kuin häntä itseään.
Ei hän kysele, olisiko nyt esityksen aika. Se vain alkaa, lumoaa hänet itsensä,
ja kutsuu muutkin seuraamaan. Hän ohjaa huoneeseensa keskelle nukkeleikkiä, jossa
kaikilla on niin vaikeat nimet, ettei hän osaa itsekään sanoa niitä uudelleen
samalla tavoin. Hän tietää, kuka on äiti ja kuka sisko ja mikä on kenenkin
vauva. Ei hänen tarvitse huolestua siitä, viihtyvätkö vieraat, järjestäähän hän
heille ohjelmaa. Parasta, mitä hän tietää. Esittelee avoimesti maailmansa,
ottaa ihmiset siihen mukaan sellaisinaan ja uskoo siihen, että muut tekevät
hänelle samoin.
Ilo tulee siitä, kun kokee olevansa rakastettu ja uskaltaa
osoittaa rakkauttaan avoimesti muille. Minun pieni ystäväni on saanut kasvaa
suuren rakkauden ympäröimänä. Sen näkee hänestä. Hän tietää olevansa suloinen
ja pidetty. Hän ottaa sen läheisyyden, minkä tarvitsee istumalla syliin kesken
leikin ja halaamalla lujasti, kun siltä tuntuu.
Ja omalla vilpittömällä ja suoralla olemuksellaan hän onnistuu
levittämään tuota tunneta ympärilleen. Kukapa ei tulisi iloiseksi herätessään
pienen sormen hipaisuun ja tuntiessaan pientä lämmintä vartaloa, joka on
ketterästi kiivennyt saman peiton alle. Tai liikuttuisi siitä innosta, jolla
pieni ihminen avoimesti ottaa omakseen, haluaa olla kanssasi ja ikävöi. Tai
siitä ylpeydestä, jolla hän esittelee sinua muille. Ei meistä kukaan kai ole
siinä mielessä kolmevuotiasta kummempi, ettemme kaipaisi tällaisia hetkiä
elämäämme. Mietin usein ystäväni hyvästeltyäni, miksei tällainen luonteva
rakkaus voisi olla meille isommillekin itsestäänselvyys.
Ehkä ilo ei johdu siitä, mitä tapahtuu, vaan se mitä
tapahtuu johtuu ilosta. Ja se, mikä ei tapahdu, onkin ilon puutetta. Aamulla herätessään minun pienen pieni
ystäväni ei ensimmäisenä ajattele asioita, joista kannattaa varmuuden vuoksi
olla niin tavattoman huolissaan ja kauhuissaan.
Hän siirtyy suoraan toimintaan. Odottaa malttamattomana muiden
heräämistä. Edessä on uusi päivä aivan avoinna. Eikä pikkuruinen ystäväni tiedä
aina tarkasti, onko se perjantai vai tiistai. Mennäänkö kerhoon vai puistoon.
Ollaanko kotona vai lähdetäänkö kylään. Silti hän on usein jo valmiiksi
innoissaan. Minun pieni suloinen
ystäväni uskaltautuu uteliaisuuteen. Ja ehkä juuri siitä hän loppujen lopuksi
ammentaa ilonsa.
