(fiktiivinen monologinäytelmäteksti ihmiskaupan vastaiseen tapahtumaan)
Mä oon jo pitkään miettiny tätä. Enimmäkseen itsekseni.
Turha tästä on keskustelua avata. Oon tehny joskus sitäkin. Mut sillon ihmiset
menee aina vähän vaikeiks. Mutisee jotain, mistä ei saa selvää, vaihtaa aihetta
tai nauraa räikeesti päin naamaa ja poistuu paikalta. Enkä mäkään kai ois tätä
miettiny, jos mun ei ois ollu aivan pakko. Kuulostaahan se hienolta, pohtia
ihmisyyttä. Mut mulla ei oo mitkään
filosofiset päämäärät. Mä tartten käytännön tietoa. Konkreettista ymmärrystä siitä,
mitä on ihmisyys. Jos sen tajuais, ymmärtäis tätä maailmaa jotenki tosi paljon
paremmin. Pystyis elää paremmin sen kans, mitä täällä tapahtuu. Onks ihmisyys
sellanen asia, jota meissä kaikissa on saman verran? Vai voiko joku olla
enemmän ihminen ku joku toinen? Ja mitä se tarkottaa? Ja jos ihmisyys jossain
lisääntyy, saako se automaattisesti lisää valtaa? Ja onko se valta vapautta vai
vastuuta? Lisääntyykö hyvä vai paha?
Monet mielestään hienot ja hurskaat ihmiset vois aatella
olevansa parempia, vähä enemmän ihmisiä. Ne on asettanu ittensä toisten
yläpuolelle ja heittelee sieltä
armopaloja niille reppanoille, joita ne jalosti ja suurieleisesti vakuuttaa
rakastavansa kaikista näiden poloisten vioista huolimatta. Enemmän ku näiden
ihmisten hyvyys, lisääntyy todellisuudessa niiden valta. Ihmisyyden nimissä
pidetään toisia ihmisiä ihmisyyden alapuolella.
Vielä enemmän oon kuitenki miettiny niitä, jotka kohtelee
toisia huonosti; alistaa, pahoinpitelee ja tappaa. Että mikä on niiden käsitys
ihmisyydestä? Aatteleeko ne niissä itessään olevan sen verran enemmän ihmistä,
et ne voi asemastaan käsin tehdä näille ”vähemmän ihmisille” mitä tahansa? Et
ne saa niinku täydet vapaudet sillä omalla inhimillisellä ylivertasuudellaan.
Tai sit on toinenki vaihtoehto. Ajatteleeko ne, jotka sortaa
toisia, et ne on sittenki ite vähemmän ihmisiä? Eikä niitä siks sido mitkään
ihimilliseen toimintaan ja ihmisten yhdenvertasuuteen liittyvät periaatteet.
Onko ihmisyys sillon niille jotain, joka näyttäytyy niiden uhreissa heikkoutena
ja hyväuskoisuutena? Jotain halveksuttavaa, josta ne itse pyrkii eroon.
Nyt ehkä ymmärrätte niitä, jotka ei jaksa puhua mun kanssa.
Mä en voi tällä hetkellä miettiä muuta. Enkä mä silti edisty tässä asiassa
mitenkään. Mulla ei oo edelleenkään
ainoatakaan vastausta. Pelkkiä ajatuksia, muistoja ja tunteita.
Yli kakskyt vuotta sitten meillä oli samanlaiset yöpaidat.
Mun siskolla ja mulla. Ne oli uudet ja mummon ompelemat. Valkoista kangasta ja
pitsihelmat. Laitettiin ne päälle saunan jälkeen ja rakennettiin maja. Jostain
syystä pysähdyin kesken leikin tuijottamaan siskon hiuksia. Ne oli pitkät,
paksut ja kauniit. Ja muistan, että
sillon ensi kertaa tunnistin kateuden. Yritin jatkaa leikkiä, kaataa kahvia
nalleille ja muille kutsuvieraille muovipannusta. Mutta tunne oli iso ja vaikea, se sai
mut kokonaan valtaansa. Pukkasin siskon
kumoon ja juoksin ulos majasta.
Nyt siskolla ei oo hiuksia. Kalju näyttää irvokkaalta mun
ohuen polkkatukkani rinnalla. Eikä kasvotkaan oo enää samat. Mun vastuulle on
jääny meidän yhteisten piirteitten kantaminen. Kun katsoo tarkkaan, silmät on
ehkä edelleen yhteiset. Värissä läikähtää tuttuus. Siskon silmät on jähmettyny
vieraaseen ilmeeseen. Kasvojen muoto on
muuttunu. On sinipunertavaa rikkonaisuutta.
Mun sisko elää, mutta häntä ei enää ole. Mun sisko selivis
hengissä, muttei toivo enää muuta, kuin
että pääsis hengestään.
Ootteko miettiny, miten meidän ihmisten teot jatkuvasti
muokkaa ja rakentaa toisten ihmisyyttä. Se on ihminen ite, joka määrittää
käytännön ihmisarvon maailmassa. Ja ois tosi ylevää ja jaloa sanoa, et kaikki
ihmiset elää vapaina ja tasavertasina arvoltaan ja ihmioikeuksiltaan. Se on
kaunis ajatus, mut täyttä paskaa. Ihmisarvo ei oo kenenkään yksityisomaisuutta.
Ihminen on keksiny monet keinot siihen, miten toisen arvon voi viedä ja
ihmisyyttä loukata. Mut vaikka muut tekis jollekin ihmiselle mitä, voiko se
menettää ihmisyyttään?
Kun sitä viedään vähitellen, pala kerrallaan, saattaa
helposti hämärtyä,mitä todellisuudessa tapahtuu. Että on kyse rikoksesta
ihmisen perimmäistä olemusta vastaan. Mut en mä syytä ketään. Oon ite ollu
samanlainen. Seurannu sivusta. kattellu
muualle. Pitäny etäisyyttä. Ja se on ollu helppoa. Asiat, jotka ei oo osa omaa
jokapäiväistä elämää sulkeutuu tajunnan ulkopuolelle. Se suojelee ahdistavalta
voimattomuudelta ja neuvottomuudelta. Mikä mä olisin mitään edes tekemään,
että maailma muuttuis? Mikä mä olisin
näkemään ongelmia ja löytämään ratkaisuja? Enhän mä ees tajua, mistä kaikessa
on kyse. En mä tajunnu vielä sillonkaan ku se heitettiin suoraan mun silmien
eteen. Mulla oli oma elämä, omat jutut, omat laput silmillä.
Se siinä just onki, ku se on
niin näkymätöntä. Julkeesti esillä, mut mahdotonta nähdä. Se on pelokas
katse ohikulkijan silmissä. Se on katseen vastaanottajan harhaluulo siitä,
ettei sellasta tapahdu täällä. Vaan siellä jossain. Kaukana. Ei mun maailmassa,
ei mun omien silmien alla. Turvallisuuden illuusio on meillä täällä petollinen.
Ja totta kai sitä uskois mielellään ihmisistä pelkkää hyvää.
Niin mun siskoki teki. Mut ihmisissä on monia ulottuvuuksia. Meissä kaikissa.
Ite muistan, että ku olin ekaa kertaa lapsena tavottanu kateuden tunteen, en
oikein koskaan päässy siitä kokonaan eroon. Kyllä mä yritin. Ja rakastin mun
siskoa, totta kai. Mut jotenki siinä oli aina se vertailuelementti mukana. Ehkä
kaikilla siskoksilla on, en mä tiedä. Eikä se varmaan tahallaan kaikkea
huomiota vieny. Siinä oli vaan joku voimakas karisma. Ehkä se oli se sen kepeän
utelias asenne elämään. Intohimo, jolla se eli ja hankki tietoa, että vois
käydä keskusteluja sille itelleen tärkeistä aiheista. Se halus nähdä, kokea ja
ymmärtää. Sillä oli suuria suunnitelmia ja hulluja haaveita.
Mä uskon, et ihmiset on perusolemukseltaan kuitenki kaikki
optimisteja. Pakon edessä toiveikkaita. Muuten ei mikään maailmassa menis
eteenpäin. Ihmisessä täytyy olla sisäänrakennettuna refleksi nousta ylös ku on
kaatunu tai kaadettu, pyrkiä irti ja eteenpäin ku on juuttunu kiinni ja uskoa
parempaan huomiseen sillonki, ku siitä ei oo mitään merkkejä ilmassa. Muuten
mikään ei selittäis sitä, miten ihmiset ylipäätään selviää tässä maailmassa.
Miten voi aloittaa alusta sillon ku kaikki on menetetty.
Eikä se kerro heikkoudesta tai ymmärtämättömyydestä.
Vangiksi jääminen. Se, että joku käyttää sua, ottaa hyödyn irti. Siihen vois
joutua meistä kuka tahansa. Sinä tai minä. Kuka tahansa voidaan huijata mukaan.
Totta kai epätoivoinen elämäntilanne ajaa helposti etsimään rajujakin
ratkaisuja. Mutta en usko, että kukaan sitä silti valitse. Tietää mihin ryhtyy.
Uskon, että lähes aina on olemassa jonkinlainen huijaus tai petos. Luvataan paljon ja viedään kaikki. Niin se
menee. Joku toinen päättää sun puolesta. Luulee olevansa ihminen sunkin
edestäs.
Siskoakin huijattiin. Mut ei sitä rahalla viety, vaan
rakkaudella. En muista, missä se tapas sen miehen. Se lähetteli meille hempeitä
yhteiskuvia ja pitkiä kirjeitä. Ei me sitä miestä tavattu, mut tykättiin siitä
kaikki heti. Vähitellen yhteydenotot harveni. Ne muutti yhteen ja tuli
pariskuntakiireitä. Sisko vastas meidän soittoihin lyhyesti viestillä. Ei me
sillon tajuttu, ettei se niitä ite ees kirjottanu. Ei se kai mikään järjestäytyny rikollinen ollu. Se
mies. Tavallinen väkivaltainen hullu. Mut kyllä se osas tehä siskolla rahaa. Myi
eka kokeeks tutuille ja sit kelle vaan kaupaks sai. Piti kotona hakattuna ja
peloissaan ja eristi ulkomaailmasta. Yritti myydä lopulta kokonaan eteenpäin
jolleki vieraalle, johon oli niissä piireissä tutustunu. Halus päästä eroon
ennen ku se kävis hyödyttömäks.
Jotku asiat on niin käsittämättömiä, ettei niihin oo
olemassakaan sopivaa reaktiota. Joskus ei voi ku epävoivoisesti nauraa sille
mielettömyydelle, joka saa ihmisen myymään tai ostamaan toisensa. Ja kenestä on
kertomaan, paljonko maksaa yks ihminen, yks työntekijä, yksi huora. Yks varastettu
ja poljettu ihmisyys. Mun on pakko välittää, vaikka en jaksais. Välittää
jokaisesta, jonka ihmisyyttä loukataan. Mä nään mun siskon niissä kaikissa. Mä
nään niissä mun siskon enemmän kuin siinä itsessään nykyään.
Ehkä tässä on joku selitys siihen, miks ihmisyyden
käsittäminen on mulle henkilökohtainen pakkomielle. Mä haluun ymmärtää, mihin
kaikkeen se pystyy ja millä säännöillä se toimii. Mä haluun löytää sen salatun
paikan ihmisen sisältä, mihin ihmisyys pakenee sillon ku se on uhattuna. Sen
kolon, missä se sinnittelee siihen asti, että voi taas tulla esiin. Sellanen on
varmasti olemassa. Pakko olla. Mä etsin sitä mun siskon sisältä. Yritän
tuijottaa silmistä suoraan sieluun. Ohittaa kuolleen ulkokuoren ja löytää
elävän ihmisen kaiken alta. Se on epätoivoista hommaa. Ehkä jopa toivotonta.
Yrittää pukea ihmisyyttä takasin sellasen päälle, joka pyristelee vastaan.
Enkä voi mitään sille vihalle. Eniten mä vihaan niitä, jotka
teki tän, vei mun siskon multa. Se tunne on niin vahva, ettei sille oo ees sanoja.
Hiljasta inhoa ja halveksuntaa.
Mä tiedän, et se on väärin, mut toisinaan myös mun siskon
jähmettyneen riutunu olemus saa mut raivon valtaan. Tekis mieli ravistella sitä
ja huutaa päin naamaa:
” Lopeta toi! Herää! Ala elää!”
Ja, kyllä. Lopulta mä syytän itteeni. Puhun inhoten itelleni
asioita. Pidän tahallani esillä kateutta, koska se syyttää mua kaikesta siitä,
mitä mä en nähny, mitä en tehny. Siks mun on pakko ymmärtää nyt. Vahvistaa
uskoa ihmisyyteen. Miettiä ja selittää sitä, tunnistaa sen vahvuuksia ja
heikkouksia. Hyvyyttä ja pahuutta. Mun on pakko. Että mä voisin olla itseki edelleen ihminen.
