Jos minä jostakin haaveilen

Jos minä jostakin haaveilen
Niin minä haaveilen arjesta
Aikaisesta kaurapuurosta
marraskuisena maanantaina
Ja perjantain jännittyneestä odotuksesta
Viikonlopusta joka ei huuda täytteekseen
Pelkkiä viikon ylijäämähuolia
Vaan antaa jatkuvalle ajatukselle
Ansaitun tauon

Lauantai-illasta,
Jona railakkaasti
Menen saunan jälkeen suoraan nukkumaan

Jos minä jostakin haaveilen
Niin minä haaveilen siitä,
että uskaltaa lopultakin
Purkaa viimeisenkin muuttolaatikon
Pohjimmaiset unohtuneet esineet

Ja voi antaa osoitteensa pyydettäessä
Varmoin ja vakain äänenpainoin
Tietäen kaukaisimmankin kirjeen
Ehtivän saapua perille
Ilman niitä ainaisia
 postin muuttopalvelun tarroja

Jos minä jostakin haaveilen
Niin minä haaveilen siitä,
Että voin jakaa kanssasi tiskivuorot
Ja katsoa kasvojasi
Kyllästymiseen saakka
Vaivautua väsyneenä
Yrittämään ymmärtää
Älyttömiä asioita
jotka saavat silmäsi syttymään

Siitä kun en osaa sanoa mitään
Mutta voin käpertyä hetkeksi
Sinuun kiinni
Ja tietää
Että lopulta
Juuri tämä arki tässä
On se mistä minä haaveilen

Jos haluaisit minut oppia

Voit tavata minut monessa paikassa

kuitenkaan kohtaamatta

kukapa meistä olisi sama

irrallaan

oman elämänsä kontekstista

voit kuulla pitkään kiteytyneitä ajatuksiani

tajuamatta minkä läpi on täytynyt kulkea

jotta voi sanoa jotakin

tietäen tarkoittavansa 

edes osan siitä todeksi

ja kuinka ehkä hetkellisiltä vaikuttavat

suoraan kohti käyvät sanat

ovat vaatineet lukuisia

hiljaisuuden vuosia 

ja ponnisteluja 

saada vakautta ääneensä

ennen ensimmäistäkään yritystä

käyttää sitä suojaamatta selustaansa

jos haluaisit oppia minut

olisit paikalla 

minun aistimaailmani

ollessa äärimmillään

kun haukon henkeäni 

pakahduttavan kauneuden

tai oivalluksen ääriasennossa

ja hetki on niin täysi

ettei sanoista ja tunteista ole 

sille tarpeeksi heijastuspintaa

jos haluaisit oppia minut

olisit paikalla kun

makoilen illalla peiton alla

silmät vielä juuri raollaan

ja kerron ääneen ajatukseni

poukkeilevana tajunnanvirtana

enkä jätä pois

älyttömintäkään yksityiskohtaa

eikä olisi ratkaisevinta

olisitko samaa mieltä

juuri mistään

mutta haluasit kuitenkin 

sillä tavoin kokonaan

minut ottaa

Jos haluaisit oppia minut

olisit paikalla

kun minuun iskee se 

älyttömin lapsuuden vimma

josta en ole vieläkään suostunut hellittämään

se näkee hetken maailman

potentiaalisina majanrakennuspaikkoina

lumikuningatteren linnakkeina 

tai intiaanien väijyntäpaikkoina

ja silloin olisi kaikkein ratkaisevinta

nauraisitko minulle

vai minun kanssani kaksin

Jos haluaisit oppia minut

olisit paikalla

kun tarvitsen kosketusta

jota vaistomaisesti väistän

vaatien viipyilevyyttä

hautautuneen tunteen 

kaivautua esiin

ja hetkessä jossa

en saisi puhuttua

suullani sieluni sanoja

tietäisit hitauteni

suuren tunteen pyykäistä lävitse

ja luottaisit lukevasi

sanani sitten myöhemmin

ja näkeväsi minusta jotakin

mitä vain kynäni osaa kertoa

Aikuisen asiaton angsti

Tänään minulla

on suuri tunne

tuo salaperäinen seuralainen,

jota minä en vain onnistu

itkulla, naurulla

välinpitämättömyydellä tai kiukulla

saamaan minusta ulos

ja lähtemään luotani sinne

missä on saanut

ailahtelevan alkunsa

tekee mieli painaa
pipo syvälle päähän
ja haistattaa kaikelle
se kaikki mahdollinen
joka ei ole ilmaistavissa
sovinnaisin sanankääntein

ottaa kantaa niin kiivaasti

ettei tarvitse enää edes ajatella
mitä mieltä oikeastaan on

eikä pannu kahvia
ja sata tupakkaa
saa tuota tunnetta
vielä lupaamaan
että se kertoisi minulle
mitä tuleman pitää
ja miksi kaikki tämä
mitä on nyt

nopeimmatkaan liikkeet

eivät sitä eksyttäisi
vaan tulevina päivinä
vain vahvistaisivat sen valtaa
tai hitainkaan odotus
saisi sitä
itseään selittämään
vaan löytämään vain
uusi kryptisiä tulokulmia


ajatus, joka ei suostu mukautumaan
tähän arkiseen rutiiniin
jonka tarkoituksena
on ehkä pikku hiljaa
viedä sitä kohti
mitä kaikki voisi
kerran olla
lopulta
sitten joskus

Minun mieleni mutkittelee

sohii sinne ja tänne
arvojensa ja mielipiteidensä
armottomissa mielettömyyksissä
ja tietää jo menneessään
poikkeavansa siitä
missä on päättänyt pysyä

seisottaa sateessa

selkiyttämässä sanomaansa
eikä silti sano muuta
kuin että tunne on suuri
ja vaikkei se huono ole
on sen kanssa
ajoittain
mahdotonta mahtua samaan elämään

Enkä minä muualla halunnut olla kuin turvassa

Tänään minä tarvitsen sinua

Tasaisen turvallista hengitystä

Lämpimäksi kohoilevaksi muuriksi

Minun ja maailman väliin

Sillä vaikka minä selvitän maailman

Sanoilla itselleni

Eivät minun mieltäni usein

Tarkimmatkaan toteamukset tyynnytä

Juuri tällaisena

sateisen syksyisenä iltana

Minun mieleni on käpertynyt

Kuin pieni apea lapsi

Tiukalle kerällä

oman vartalonsa ympärille

Eikä se osaa kuin heijata

Itseään edestakaisin

Ja vaikka sinä silloin

Kertoisit vakuuttavasti

Tutkittuja tosiasioita

Siitä, miten se tässä ja nyt

On täydellisen turvassa

Ja opastavasti ohjaisit

Jokaisen huolen hallintaa

Ei se lopettaisi heijaamistaan

Sillä eivät sellaiset sanat

Tartu ymmärtämättömään lapseen

Tai vaikka sinä silloin luettelisit

Jokaisen puuhan, jota rakastan

Ja kaiken ihanan

joka on huomenna

Ei minun mieleni kuitenkaan

Hellittäisi heijaamistaan

Sillä niin pienelle lapselle

Kaikki on vielä tässä ja nyt

Ja juuri tällä hetkellä

Se vasta valvoo yksin

Pimeässä illassa

Vaikka sinä muistuttaisit

Että tunteita tulee ja menee

En minä juuri silloin muistaisi

Miltä joku toisenlainen tunne

Mahtaa oikein tuntua

Sillä ei niin pieneen lapseen mahdu

Kuin yksi tunne kerrallaan

Eikä se ole vielä oppinut

Päästämään itse irti

Ennen kuin edellinen tunne

on loppunut lohdutukseen

Mutta jos sinä silloin

Vaikka vahingossa

Hetken hipaisisit

Käsivartta tai kylkeä

Silloin minun mieleni pulssi

Äkkiarvaamatta tasaantuisi

Ja se pieni lapsi

Herkeäisi heijaamasta

Omalla kielellään

Ensi kertaa kuulisi

Että sinä olet siinä

Ja siksi minäkin

Aivan täysin turvassa

Ja kosketuksesi todistuksesta

se alkaisi jälleen uskoa

Myös tunteiden vaihteluun

Huomisen hauskuuteen

Ja omiin ihaniin puuhiinsa

Tänään minä tarvitsen sinua

Tasaisen turvallista hengitystä

Lämpimäksi kohoilevaksi muuriksi

Minun ja maailman väliin

Minun tunne-elämäni lyhyt oppimäärä

Minulle voi tapahtua mitä tahansa.

Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. 

Elämä on seikkailu. 

Odotan hetken. 

Vielä vähän aikaan. 

Tulen kärsimättömäksi. 

Mitään ei tapadu. 

Mikään ei muutu. 

Elämä on umpikuja.

ITSE IHMINEN

(fiktiivinen monologinäytelmäteksti ihmiskaupan vastaiseen tapahtumaan)

Mä oon jo pitkään miettiny tätä. Enimmäkseen itsekseni. Turha tästä on keskustelua avata. Oon tehny joskus sitäkin. Mut sillon ihmiset menee aina vähän vaikeiks. Mutisee jotain, mistä ei saa selvää, vaihtaa aihetta tai nauraa räikeesti päin naamaa ja poistuu paikalta. Enkä mäkään kai ois tätä miettiny, jos mun ei ois ollu aivan pakko. Kuulostaahan se hienolta, pohtia ihmisyyttä.  Mut mulla ei oo mitkään filosofiset päämäärät. Mä tartten käytännön tietoa. Konkreettista ymmärrystä siitä, mitä on ihmisyys. Jos sen tajuais, ymmärtäis tätä maailmaa jotenki tosi paljon paremmin. Pystyis elää paremmin sen kans, mitä täällä tapahtuu. Onks ihmisyys sellanen asia, jota meissä kaikissa on saman verran? Vai voiko joku olla enemmän ihminen ku joku toinen? Ja mitä se tarkottaa? Ja jos ihmisyys jossain lisääntyy, saako se automaattisesti lisää valtaa? Ja onko se valta vapautta vai vastuuta? Lisääntyykö hyvä vai paha?

Monet mielestään hienot ja hurskaat ihmiset vois aatella olevansa parempia, vähä enemmän ihmisiä. Ne on asettanu ittensä toisten yläpuolelle  ja heittelee sieltä armopaloja niille reppanoille, joita ne jalosti ja suurieleisesti vakuuttaa rakastavansa kaikista näiden poloisten vioista huolimatta. Enemmän ku näiden ihmisten hyvyys, lisääntyy todellisuudessa niiden valta. Ihmisyyden nimissä pidetään toisia ihmisiä ihmisyyden alapuolella.

Vielä enemmän oon kuitenki miettiny niitä, jotka kohtelee toisia huonosti; alistaa, pahoinpitelee ja tappaa. Että mikä on niiden käsitys ihmisyydestä? Aatteleeko ne niissä itessään olevan sen verran enemmän ihmistä, et ne voi asemastaan käsin tehdä näille ”vähemmän ihmisille” mitä tahansa? Et ne saa niinku täydet vapaudet sillä omalla inhimillisellä ylivertasuudellaan.

Tai sit on toinenki vaihtoehto. Ajatteleeko ne, jotka sortaa toisia, et ne on sittenki ite vähemmän ihmisiä? Eikä niitä siks sido mitkään ihimilliseen toimintaan ja ihmisten yhdenvertasuuteen liittyvät periaatteet. Onko ihmisyys sillon niille jotain, joka näyttäytyy niiden uhreissa heikkoutena ja hyväuskoisuutena? Jotain halveksuttavaa, josta ne itse pyrkii eroon.

Nyt ehkä ymmärrätte niitä, jotka ei jaksa puhua mun kanssa. Mä en voi tällä hetkellä miettiä muuta. Enkä mä silti edisty tässä asiassa mitenkään. Mulla ei oo  edelleenkään ainoatakaan vastausta. Pelkkiä ajatuksia, muistoja ja tunteita.

Yli kakskyt vuotta sitten meillä oli samanlaiset yöpaidat. Mun siskolla ja mulla. Ne oli uudet ja mummon ompelemat. Valkoista kangasta ja pitsihelmat. Laitettiin ne päälle saunan jälkeen ja rakennettiin maja. Jostain syystä pysähdyin kesken leikin tuijottamaan siskon hiuksia. Ne oli pitkät, paksut ja kauniit.  Ja muistan, että sillon ensi kertaa tunnistin kateuden. Yritin jatkaa leikkiä, kaataa kahvia nalleille ja muille kutsuvieraille muovipannusta.  Mutta tunne oli iso ja vaikea, se sai mut  kokonaan valtaansa. Pukkasin siskon kumoon ja juoksin ulos majasta. 

Nyt siskolla ei oo hiuksia. Kalju näyttää irvokkaalta mun ohuen polkkatukkani rinnalla. Eikä kasvotkaan oo enää samat. Mun vastuulle on jääny meidän yhteisten piirteitten kantaminen. Kun katsoo tarkkaan, silmät on ehkä edelleen yhteiset. Värissä läikähtää tuttuus. Siskon silmät on jähmettyny vieraaseen ilmeeseen.  Kasvojen muoto on muuttunu. On sinipunertavaa rikkonaisuutta.

Mun sisko elää, mutta häntä ei enää ole. Mun sisko selivis hengissä, muttei toivo enää muuta, kuin  että pääsis hengestään.

Ootteko miettiny, miten meidän ihmisten teot jatkuvasti muokkaa ja rakentaa toisten ihmisyyttä. Se on ihminen ite, joka määrittää käytännön ihmisarvon maailmassa. Ja ois tosi ylevää ja jaloa sanoa, et kaikki ihmiset elää vapaina ja tasavertasina arvoltaan ja ihmioikeuksiltaan. Se on kaunis ajatus, mut täyttä paskaa. Ihmisarvo ei oo kenenkään yksityisomaisuutta. Ihminen on keksiny monet keinot siihen, miten toisen arvon voi viedä ja ihmisyyttä loukata. Mut vaikka muut tekis jollekin ihmiselle mitä, voiko se menettää ihmisyyttään?

Kun sitä viedään vähitellen, pala kerrallaan, saattaa helposti hämärtyä,mitä todellisuudessa tapahtuu. Että on kyse rikoksesta ihmisen perimmäistä olemusta vastaan. Mut en mä syytä ketään. Oon ite ollu samanlainen. Seurannu sivusta.  kattellu muualle. Pitäny etäisyyttä. Ja se on ollu helppoa. Asiat, jotka ei oo osa omaa jokapäiväistä elämää sulkeutuu tajunnan ulkopuolelle. Se suojelee ahdistavalta voimattomuudelta ja neuvottomuudelta. Mikä mä olisin mitään edes tekemään, että  maailma muuttuis? Mikä mä olisin näkemään ongelmia ja löytämään ratkaisuja? Enhän mä ees tajua, mistä kaikessa on kyse. En mä tajunnu vielä sillonkaan ku se heitettiin suoraan mun silmien eteen. Mulla oli oma elämä, omat jutut, omat laput silmillä.

Se siinä just onki, ku se on  niin näkymätöntä. Julkeesti esillä, mut mahdotonta nähdä. Se on pelokas katse ohikulkijan silmissä. Se on katseen vastaanottajan harhaluulo siitä, ettei sellasta tapahdu täällä. Vaan siellä jossain. Kaukana. Ei mun maailmassa, ei mun omien silmien alla. Turvallisuuden illuusio on meillä täällä petollinen.

Ja totta kai sitä uskois mielellään ihmisistä pelkkää hyvää. Niin mun siskoki teki. Mut ihmisissä on monia ulottuvuuksia. Meissä kaikissa. Ite muistan, että ku olin ekaa kertaa lapsena tavottanu kateuden tunteen, en oikein koskaan päässy siitä kokonaan eroon. Kyllä mä yritin. Ja rakastin mun siskoa, totta kai. Mut jotenki siinä oli aina se vertailuelementti mukana. Ehkä kaikilla siskoksilla on, en mä tiedä. Eikä se varmaan tahallaan kaikkea huomiota vieny. Siinä oli vaan joku voimakas karisma. Ehkä se oli se sen kepeän utelias asenne elämään. Intohimo, jolla se eli ja hankki tietoa, että vois käydä keskusteluja sille itelleen tärkeistä aiheista. Se halus nähdä, kokea ja ymmärtää. Sillä oli suuria suunnitelmia ja hulluja haaveita.

Mä uskon, et ihmiset on perusolemukseltaan kuitenki kaikki optimisteja. Pakon edessä toiveikkaita. Muuten ei mikään maailmassa menis eteenpäin. Ihmisessä täytyy olla sisäänrakennettuna refleksi nousta ylös ku on kaatunu tai kaadettu, pyrkiä irti ja eteenpäin ku on juuttunu kiinni ja uskoa parempaan huomiseen sillonki, ku siitä ei oo mitään merkkejä ilmassa. Muuten mikään ei selittäis sitä, miten ihmiset ylipäätään selviää tässä maailmassa. Miten voi aloittaa alusta sillon ku kaikki on menetetty.

Eikä se kerro heikkoudesta tai ymmärtämättömyydestä. Vangiksi jääminen. Se, että joku käyttää sua, ottaa hyödyn irti. Siihen vois joutua meistä kuka tahansa. Sinä tai minä. Kuka tahansa voidaan huijata mukaan. Totta kai epätoivoinen elämäntilanne ajaa helposti etsimään rajujakin ratkaisuja. Mutta en usko, että kukaan sitä silti valitse. Tietää mihin ryhtyy. Uskon, että lähes aina on olemassa jonkinlainen huijaus tai petos.  Luvataan paljon ja viedään kaikki. Niin se menee. Joku toinen päättää sun puolesta. Luulee olevansa ihminen sunkin edestäs.

Siskoakin huijattiin. Mut ei sitä rahalla viety, vaan rakkaudella. En muista, missä se tapas sen miehen. Se lähetteli meille hempeitä yhteiskuvia ja pitkiä kirjeitä. Ei me sitä miestä tavattu, mut tykättiin siitä kaikki heti. Vähitellen yhteydenotot harveni. Ne muutti yhteen ja tuli pariskuntakiireitä. Sisko vastas meidän soittoihin lyhyesti viestillä. Ei me sillon tajuttu, ettei se niitä ite ees kirjottanu. Ei se kai  mikään järjestäytyny rikollinen ollu. Se mies. Tavallinen väkivaltainen hullu. Mut kyllä se osas tehä siskolla rahaa. Myi eka kokeeks tutuille ja sit kelle vaan kaupaks sai. Piti kotona hakattuna ja peloissaan ja eristi ulkomaailmasta. Yritti myydä lopulta kokonaan eteenpäin jolleki vieraalle, johon oli niissä piireissä tutustunu. Halus päästä eroon ennen ku se kävis hyödyttömäks.

Jotku asiat on niin käsittämättömiä, ettei niihin oo olemassakaan sopivaa reaktiota. Joskus ei voi ku epävoivoisesti nauraa sille mielettömyydelle, joka saa ihmisen myymään tai ostamaan toisensa. Ja kenestä on kertomaan, paljonko maksaa yks ihminen, yks työntekijä, yksi huora. Yks varastettu ja poljettu ihmisyys. Mun on pakko välittää, vaikka en jaksais. Välittää jokaisesta, jonka ihmisyyttä loukataan. Mä nään mun siskon niissä kaikissa. Mä nään niissä mun siskon enemmän kuin siinä itsessään nykyään.

Ehkä tässä on joku selitys siihen, miks ihmisyyden käsittäminen on mulle henkilökohtainen pakkomielle. Mä haluun ymmärtää, mihin kaikkeen se pystyy ja millä säännöillä se toimii. Mä haluun löytää sen salatun paikan ihmisen sisältä, mihin ihmisyys pakenee sillon ku se on uhattuna. Sen kolon, missä se sinnittelee siihen asti, että voi taas tulla esiin. Sellanen on varmasti olemassa. Pakko olla. Mä etsin sitä mun siskon sisältä. Yritän tuijottaa silmistä suoraan sieluun. Ohittaa kuolleen ulkokuoren ja löytää elävän ihmisen kaiken alta. Se on epätoivoista hommaa. Ehkä jopa toivotonta. Yrittää pukea ihmisyyttä takasin sellasen päälle, joka pyristelee vastaan.

Enkä voi mitään sille vihalle. Eniten mä vihaan niitä, jotka teki tän, vei mun siskon multa. Se tunne on niin vahva, ettei sille oo ees sanoja. Hiljasta inhoa ja halveksuntaa.

Mä tiedän, et se on väärin, mut toisinaan myös mun siskon jähmettyneen riutunu olemus saa mut raivon valtaan. Tekis mieli ravistella sitä ja huutaa päin naamaa:

” Lopeta toi! Herää! Ala elää!”

Ja, kyllä. Lopulta mä syytän itteeni. Puhun inhoten itelleni asioita. Pidän tahallani esillä kateutta, koska se syyttää mua kaikesta siitä, mitä mä en nähny, mitä en tehny. Siks mun on pakko ymmärtää nyt. Vahvistaa uskoa ihmisyyteen. Miettiä ja selittää sitä, tunnistaa sen vahvuuksia ja heikkouksia. Hyvyyttä ja pahuutta. Mun on pakko.  Että mä voisin olla itseki edelleen ihminen.

Minun mieleni on rannaton meri ja hämärä usva

Minä se  usein ajaudun ajatuksiini. Huomaamattoman helposti päädyn pallottelemaan tämän meidän maailmamme  ja muiden mahdollisten  maailmojen välillä.  Kun käännät hetkeksi katseesi, etkä vaadi enää täyttä huomiotani, saatan minä seuraavaksi jo olla  poissa täältä. Minun ikioma maailmani on kaapannut minut mukaansa. Useimmat ihmiset antavat minun silloin mennä, siirtyvät ehkä itsekin jonnekin muualle. Sitten on niitä, jotka eivät edes huomaa minun lähteneet. Luulevat, että pysähtynyt katse ja levottomat sormet ovat koko totuus minusta. Silloin tulen toisinaan vähän surulliseksi. Näiden lisäksi ovat vielä ne ihmiset,jotka eivät päästä minua lähtemään. Osa uuvuttaa minut osoittamalla puheessaan yksityiskohtaisesti kaiken sen arkisen velvollisuudentunnon, mihin minunkin tulisi yltää, mutta johon kaikkeen minusta ei joka hetki ole. Osa  sen sijaan luo hetken, joka lumoaa minut, joka on niin täysi, etten minä haluakaan lähteä siitä mihinkään. Sillä parhaimmillaan minun läsnäoloni on vahva ja väkevä. Minä haluan todella elää elämäni hetkien jokaisen sävyn. Muiden ihmisten ja heidän tunteidensa kanssa olen aina tosissani. Enkä minä olekaan mitenkään ylpeä katoamisistani, päinvastoin. Minun elämäni olisi  luullakseni helpompaa, jos en niin usein eksyisi mieleeni.

Harvoin kohtaan niitä, jotka haluavat ymmärtää, mihin minä oikein menen, kun olen poissa ja miltä näyttääkään siellä, minne silloin saavun.  Siksi olin niin syvän hämmennyksen vallassa, kun joku äkkiä kysyi perääni, merkitsi hetken, jolla olin lähdössä ja pyysi  päästä mukaan. Sinä arkisena aamuna sinä  kysyit minulta, mitä minä ajattelen. Mieleeni tuli muutama vähättelevän välttelevä sana, aikomus olankohautukseen tai pieneen päänpudistukseen. Mutta jotenkin tulit niin suoraan kohti, etten halunnut sillä tavoin sinua väistää.  Kiirehdin hymyyn. Tiedättehän ne hymyt, jotka eivät ole millään tavoin teeskenneltyjä, mutta ne välähtävät kasvoille niin äkkiä, etteivät silmät usein ehdi nauramaan niiden mukana. Hymyilit takaisin. Sinun hymysi oli rauhallisempi, harkitumpi ja se puhui minulle monta sanaa, vaikkeivat huulesi liikkuneet lainkaan. Jollain tavoin tunsin, että halusit rauhoittaa minut, tyynnyttää hätäni, josta en ollut koskaan kertonut sinulle mitään. Ehkä kokemus tuli suorasta vilpittömästä katseestasi, joka lukitsi minunkin pälyilevät silmäni paikoilleen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen toistit pyyntösi: ”Kerro minulle, mitä ajattelet. Ota minut mukaan.”

En tietenkään nähnyt itse kasvojani, mutta sinun päättäväisen rohkaisevasta ilmeestäsi saatoin lukea myös omien kasvojeni harkitsevan epävarmuuden. Annoit minun rauhassa hengittää syvään useamman kerran. Tunsin miten tunteeni olivat lehahtaneet liikkeelle. Ne pyörivät ja räpyttelivät ympärilläni kutitellen silmieni nurkkia ja poskieni kuoppia. Eivätkä ne kuitenkaan oikein onnistuneet tarttumaan minussa mihinkään. Katselin sinua, mutta oikeastaan tähyilin jo toisaalle, syvälle sisäänpäin yrittäen aistia mieleni tämänhetkisen tilanteen.

Lopulta minä myönnyin, mutta halusin varoittaa sinua. Enhän halunnut, että tietämättömyyttäsi ja hyväntahtoisuuttasi ryntäät johonkin sellaiseen, jossa voit joutua vaaraan. Minun mieleni on rannaton meri ja hämärä usva, tuttu ja tuntematon samanaikaisesti. Enkä minä oikeastaan voi luvata, että toimisin siellä sinulle oppaana, sillä minä se vasta usein eksyksissä olenkin. Kierrän pientä pelokasta kehääni, kunnes voimani hupenevat ja jään makaamaan hievahtamatta paikoilleni. Jännityksellä seurasin sinun kasvojesi liikkeitä ennen kuin sanoit mitään. Kysyit enkö uskoisi, että yhdessä eksyminen voisi olla erilaista. Ehkä voisimme rauhoitelle toisiamme, pysähtyä ja pystyttää majan, jäädä odottamaan sään selkenemistä. Olisimme vähän kuin retkellä. Voisimme  ajatella niin ja ehkäpä pelko muuttuisikin hetkelliseksi hilpeydeksi. Olihan ajatus telttailusta minun mieleni maisemassa oikeastaan aika hullunkurinen. Ja kun keskittyi siihen, saattoi ehkä unohtaa teltan ulkopuoliset kauhut, joita vastaan sinun vilpitön hyväuskoisuutesi oli juuri aloittanut taistelunsa.  Sanoit uskovasi siihen, että toisinaan on hyvä asettua hetkeksi aloilleen nähdäkseen paremmin ympärilleen.

Kerroin, että usein yritinkin tähyillä jonkinlaista majakkaa, jonka valoa kohti voisin suunnistaa. Merellä oli kuitenkin monenlaisia välähdyksiä ja hetken katseltuani en ollut enää varma, mikä niistä oli minun majakkani valo. Ja vaikka minun veneeni oli hyvä ja tukeva niin äkkinäiset hätääntyneet liikkeet saivat sen keinumaan rajusti ja minä pelkäsin, että se kaatuu kokonaan ja vajoan näkymättömiin,  kylmään, tummaan veteen. En minä silti minä oikeastaan toivonut, että sinä auttaisit minua valitsemaan valon, jota seurata. Uskon sen olevan asia, joka jokaisen on selvitettettävä itse itselleen. Nyt kun kuitenkin olit täällä, voisi sinusta olla apua siinä, että tasapainottaisit veneeni lastia. Pitäisit veneen pystyssä sillä välin, kun minä sohin sinne ja tänne ja yritän vimmatusti selvittää suuntaa.

Vaikenin hetkiseksi ja tuijotin sinua intensiivisimmällä osaamallani katseella. Uskoin sinun ymmärtävän, että eteneminen yhtään tämän pidemmälle vaati sinua solmimaan kanssani sanattoman sopimuksen. Niin eksyksissä kuin itse usein olinkin, oli tämä paikka, jossa kuljimme kuitenkin minun. Minulla oli suhde sen pienimpäänkin yksityiskohtaan. Yhteenkään polkuun, lampeen tai heinänkorteen en voinut suhtautua välinpitämättömästi, sillä ne olivat minun omien ajatusteni tuotetta, rakkainta ja ihmeellisintä ja pelottavinta ja synkintä, mitä olemassa on. Siksi sinun tulisikin luvata, ettet missään tilanteessa erkanisi minusta, et millään hyväntahtoisimmistakaan aikomuksistasi lähtisi vaeltamaan muualle kuin olin valmis sinut johdattamaan.Kulkisit vain juuri sen polun ja rantaheinikon, johon itse oli tänään valmis menemään. Uteliaisuuden yllättäessä voit esittää ehkä varovaisen kysymyksen, mutta kasvoiltani luet varmasi melko nopeasti, aionko antaa sinulle siihen minkäänlaista vastausta.

Sinä arkisena aamuapäivänä kuljimme yhdessä pitkän matkan. Seikkailimme minun mieleni mailla. Ja minä näytin sinulle ehkä useamman paikan kuin olin alun perin aikonut. Sinä kuuntelit kiinnostuneina tarinoita eri paikkoijen muovautumishistoriasta. Ajatella, että tässä on jo näin suuri ja kaunis lampi, vaikka se on saanut alkunsa noin pienestä purosta, huokaisit ihastuneena. Tai minusta tuntuu, että nuo mustat hahmot yrittävät saartaa meidät, parempi kai pysyä liikkeellä, kuiskasit jännittyneesti. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin se luonnollisuus, jolla kohtasit tämän kaiken, elit toteen jokaisen ajatukseni. Osoitit turhaksi sen työn, jolla olin tätä kaikkea niin visusti pitänyt piilossa. Ja vaikka en halunnut luvata sinulle mitään, mitä en ehkä pystyisi pitämään, annoin kuitenkin ymmärtää, ettei yhteinen seikkailumme tuossa maailmassa ollut vielä ohi. Kunhan osaisit jälleen oikealla hetkellä esittää pyyntösi päästä muka