KOTI

Kerro minulle kodistasi, hän pyysi.

Näytin varmaan yllättyneeltä, empivältäkin ehkä.

Kerro minulle kodistasi, hän toisti.

Mietin pitkään. Hän odotti kärsivällisesti.

Minun kotini on kesken. Siinä on paljon hyviä valmiita osia. Osa on ollut siinä alusta asti ja voin kuvailla ne tarkkaan. Toiset osat ovat hetkellisiä voimakkaita välähdyksiä. Auringonsäteet piirtävät ne seinälle, tuulen raivo ulkona tuo ne lähelle tai oikea valaistus tekee Hetken. Minun kodissani on kuitenkin myös paljon tyhjiä huoneita, tilaa, joka ympäröi minua. Eksyttää minut. Uuvuttaa minut. Minun kotini on turvallisin ja pelottavin paikka maailmassa.

Vilkaisin häntä varovasti. Hän oli keskittyneen ja mietteliään näköinen. Vakava. Jollakin tavalla tunsin, että olin todella kutsunut hänet kotiini. Ja hän oli valmis tulemaan peremmälle.

Olen yrittäny rakentaa kotiani. Mutta se mihin pystyn on pientä. En lopulta ehkä uskokaan siihen, että kukaan voi tehdä itselleen kotia. Koti syntyy yllättäviin paikkoihin. Pystyttää seinänsä silmänräpäyksessä tai muotoutuu hitaasti ja omia aikojaan kotoutumistarpeen ajamana. Ja toisaalta sulkee itsensä asukkaaltaan varoittamatta. Suurimman kodittomuuden olen ehdottomasti kokenut oman kotini näennäisen tutuissa huoneissa. Kaikki on paikallaan ja poissa samanaikaisesti. Ainut varma on kivijalka. Tosin sen kannattavan voiman ymmärtää usein vasta jälkikäteen.

Toisinaan kotini rakennuslaudat ovat vain puuta, oli se sitten koivua, leppää tai mäntyä, kokonaisuus näyttää talolta ja toimii juuri niin kuin talon pitääkin. Silloin tuntuu järjettömältä pohtia kotinsa seiniä. Useimmiten kodin seinien materiaalikysymys on kuitenkin monimutkaisempi. Kun päätyykin rakentamaan haaveista, muistoista ja tämän päivän totuuksista. Se on kokopäiväistä remonttia, jossa vasara ja saha jäävät äkkiä tarpeettomiksi.

Sinulle voin myöntää, että tässä kohdassa teen yleensä kaksi kotiani koskevaa virhettä. Ensinnäkin hätä ajaa kiirehtimään. Mitä nopeammin eteläpäädyn seinä nousee, sitä todennäköisemmin se ehtii kaatua ennen kuin pohjoispään seinä saa muotonsa. Silloin erehdyn myös helposti rakentamaan vain yhdestä materiaalista. Monta haaveseinää on romahtanut huolimattamasta heilahduksesta ja moni muistojen seinä on kaatunut omia aikojaan painonsa voimasta.

Työvoiman vähäisyys on toinen virheeni. Kannatan vilpittömästi talkoohenkeä ja lähden lämpöä täynnä toisten työmaille. Mutta annas olla, kun rakennetaan minun kotiani. Aloitan työskentelyn rakentamalla korkean aidan rakennustyömaani ympärille, mikä estää melko tehokkaasti apuvoimien saapumisen. Vaikka parhaissa talkoissa voitaisiin päästä tilanteiseen, jossa jotkut kannattelisivat muutamaa haavetta, pelkoa ja totuutta sen aikaa, että ehtisin hetken syventyä kokonaispiirustukseen ja löytää niille kestävämmät paikat.

Vedin syvään henkeä saadakseni ylleni hiipinyttä kauhun tunnetta laantumaan. Ehkä hän kodistani puhuessaan sittenkin kysyi vain osoitettani tai sisustuksen värimaailmaa. Ehkä hän kysyi pelkkää kohteliaisuuttaan. Ehkä olin sanonut jo aivan liikaa. Ehkä...... Ei, tämä ihminen oli todella vapaaehtoisesti koputtanut ovelleni. Ja hänen koko olemuksensa viesti, että hän oli nyt sisällä.

Kun siirrymme sisätiloihin, tiedän tarkasti, mihin meidän on pysähdyttävä ensin. Kotini keskiössä on ehdottomasti tupa. Tätä huonetta olen asuttanut suurimman osan elämästäni. Tiedäthän millaisia tuvat usein ovat; rakennuksen pääty antaa mahdollisuuden kolmeen suuntaan avautuviin ikkunoihin, leivinuuni hehkuu lämpöä nurkassa. Tuvan ikkunoista näkyy maailma, lasin takaa, etäältä. Tupa on turva. Turvassaolijaa ei voi ottaa kiinni tai ei leiki sääntöjen mukaan. Sitten yhtäkkiä, tulee hetki, jona havaitsee, että ikkunoiden ulkopuolinen maailma tulee minun mukanani sisään. Tupa on ennallaan, mikään muu ei. Yhtäkkinen kodittomuus tuntuu petokselta. Kunnes huomaa, ettei olekaan tullut karkotetuksi tai jäänyt ulos, vaan onkin vain siirtynyt oman kotinsa toiseen huoneeseen. Eivätkä välissä olevat seinät estä leivinuunin lämpöä yhä vaikuttamasta.

Olen paljon miettinyt, mistä lopulta edes tietää, kenen kodista on kysymys. Sillä oikeastaan juuri ne, jotka kuka milloinkin asuttavat kotini huoneita, antavat minulle kodin. Suuri osa minun kotini huoneista on näennäisen hajallaan, ehkä ensi silmäyksellä jonkun muun omistamiakin. Paikkojen, aikojen, ajatusten ja tunteiden kautta katsottavia. Erilaiset kohtaamiset ja kokemukset alkavat muovata jollekulle omaa tilaansa minun kodissani. Vähitellen jotain tapahtuu. Niin lähellä, että sitä on vaikea havaita. Mutta kerran palatessani pimeän aikaan äkkiä huomaan, että tyhjään ikkunaan on syttynyt valo. Silloin iloitsen siitä, että joku on sytyttänyt valonsa minun kotini huoneeseen, muuttanut sisään ja purkanut tavaransa.

Kaikki eivät tee huonetta. Minun kotiani he kuitenkin tekevät. Usein tietämättään tosin. Tyhjien avarien tilojen ja pienten pimeiden komeroiden uhkaavuus vähenee, jos sieltä löytyy yksikin tavallisen turvallinen esine. korillinen villalankoja voi olla mummun lempeät silmät, jalaton ja kädetön nalle lapsuuden riemu, rikkinäinen ovikello se ainainen ensimmäinen puheenaihe, eteisen matto aavistus isoäidistä jota en koskaan tavannut, taulu seinällä ystävien kanssa jaettu kepeä huolettomuus, muovipussi tutuksi tulleen kauppiaan ystävällinen hymy, täyteen piirretty paperi muisto pitkästä puhelinkeskustelusta, kukallinen säästöpossu ymmärrys, johon vain sisko yltää. Niiden kautta minulla on hetken koti hetkinäkin, kun ei siltä tunnu.

Katsoin häntä syvää rauhallisuutta tuntien. Nyt olet ollut kotonani, täällä minä asun. Et ole kyläillyt tai poikennut. Olet ollut osa kokonaisuutta. Olet sitten valmistanut huoneen, kalusteen tai taulun. Olet jättänyt jäljen. Rakentanut kotiani, ehkä omaasikin. Voi olla, että kun saavut uudelleen, kotini ei enää ole tässä tällaisenaan. Voi olla, ettei se nytkään olisi ollut juuri tämä ilman sinua. Mutta jos löydät vielä uudelleen kotiini, lupaan, että ovi on auki tai avain maton alla.