Kiemurteleva ilo

Jos kysyisit, mikä oikein naurattaa, joutuisit odottamaan vastausta jonkin aikaa. Muutaman tirskahduksen ja hihityksen verran ainakin. Ja ehkä kymmenen aivastuksen. Ja sitten kun saisin vihdoin iloni jonkinlaisiksi sanoiksi, et ehkä ymmärtäisi, mitä tarkoitan, mutta olisit luultavasti itsekin hilpeällä tuulella. Joko järjettömän naurun tai epäonnistuneiden sihisevien aivastusten tähden. Mutta minä en malttaisi olla toistamatta ilon aiheuttanutta oivallusta: ”Minä iloitsen poluista. Poluista! Siitä, jota pitkin kuljin tänne tullessani ja kaikista muista maailman poluista ylipäätään.”.

Poluilla on paljon puhuttavaa. Mahtipontisten koko elämää koskevien metaforien lisäksi niiden viestinä on pienen tavallisen ihmisen yksinkertainen hymy. Ja juuri se hymy tarttui tänään mukaani lyhyeltä matkalta metsän halki.

Minä pidän poluissa siitä, että ne estävät kulkemasta liian vakavasti. Ajattele asiallisesti pukeutunutta, vakavan ilmeen ottanutta aikuista henkilöä tärkeine kantamuksineen tasapainoilemaan kiemuraisella pikkiriikkisellä polulla, kiipeämään ehkä muutaman pienen lumikasan yli, astumaan pari kertaa upottavaan hankeen. Siinä on jotakin hykerryttävän sympaattista. Aavistus lapsuuden seikkalunhakuisista tutkimusretkistä. Hetkellisen hellyydenpuuskan huumaamana tekisi mieli huudahtaa tuolle 50-vuotiaalle uudisraivaajalle:

”Rakas, missä sinun hanskasi ovat? Kätesi ovat jo ihan siniset. Tai laita ainakin takin kaulukset pystyyn suojaamaan tuulelta”.

Minä pidänkin poluissa ehkä eniten siitä, että ne kertovat sinulle, ettet ole yksin. Kulkiessasi itseksesi tiedät kaiken aikaa, että matka on yhteinen. Jo polun olemassaolo todistaa, että moni on kulkenut edellelläsi. Polut ovat yllättävä arkinen yhteys tuntemattomien ihmisten kesken. Yksi on aloittanut työn, jota muut vuorollaan jatkavat. Kulkijoiden välillä on tiedostamatonta luottamusta. Ensimmäisen kulkijan matka on vaivalloinen, rämpimistä upottavassa hangessa. Hän kuitenkin haluaa lyhentää matkaansa, etenee ja ajattelee mielessään jo tulevaa polkua. Hän uskoo, että ei ole yksin yrityksensä kanssa, ehkä joku muu valitsee saman suunnan.

Aina ei polulle lähtiessään tiedä, mihin se lopulta vie. Mutta uskon, että juuri se on osa viehätystä. Polut ovat ennustamattomia, muuttuvia, määrittelemättömiä. Usein ne ovat niin tiiviissä yhteydessä toisiinsa, ettei ensimmäisen alkua voi erottaa toisen lopusta. Minua kiehtookin se, että polkuja syntyy jatkuvasti uusia. On tietyt peruslinjat, jotka muodostuvat heti talven tultua jäiden yli ja pienten metsiköiden halki. Mutta kun tulet uudelleen samaan paikkaan, maisema on muuttunut, polut ovat yhdistyneet, uusia on alettu tampata. Rutiinilla talsittu työmatka voi olla seikkailu, kun ei jää tallaamaan tiettyä uraa. Uusillä reiteillä näkee paljon enemmän, koska silloin muistaa katsoa ympärilleen. Ja mika parasta, silloin ei aina muista pidätellä hymyään.

Minä pidän kaikesta siitä yhteydestä, mikä polkujen kautta muodostuu. Ilon ja leikkisyyden lomassa poluilla on myös harkitsevampi ulottuvuus. Polkujen yhteys luontoon on rauhoittava. Epätasainen maasto ehdottaa vauhdin hiljentämistä, jolloin keho arasti kyselee myös mielen hiljentymisen perään. Poluilla tulee tunne, että on aikaa antaa ajatuksen virrata. Etsiä kiireen kadottamaa yhteyttä itseensä. Ottaa vastaan pienten hetkien hauraita oivalluksia. Ennen kuin jalka vaihtaa polulta hiekotetulle jalkakäytävälle ja ajatus solahtaa takaisin arkeen. Mielen reunalle on kuitenkin usein jäänyt pieni alue selittämätöntä keveyttä.

Polkujen luoma yhteys on myös pienten kohtaamisten aikaansaamaa. Polku on kapea ja omia jalkojaankin on välillä vilkuiltava, etteivät kengät hörppää lunta. Toisinaan käy kuitenkin niin, että samaa polkua tulee joku toinen samaan aikaan. Suunta vain on eri. Polku pakottaa katsomaan vastaantulijaa silmiin. Kohtaamaan. Ottamaan kontaktia sanoin, ilmein tai elein. Käymään nopean neuvottelun. Polku tekee kohteliaaksi. Usein molemmat ovat valmiit kastelemaan kenkänsä, jotta ohitus onnistuisi. Tunnelma on aika paljon toinen kuin tukittaessa toisten ohi täysissä busseissa tai mukauduttaessa korostuneen välinpitämättömiin metro- tai liukuporrasilmeisiin. Hetki on äkkiä ohi, eikä mitään sen kummempaa tapahdu. Paitsi ilo, joka tulee. Ja usein jääkin.

Poluissa on niiden hetkellisyyden lisäksi myös jotakin ikiaikaista. Me kuljemme polkuja pitkin samoin kuin meitä edeltävät sukupolvet ennen. Tulee mieleen historiankirjojen kuvitusta ja sukualbumien kasvoja. Luettuja ja kuultuja kertomuksia. Tällä pienellä ajatuksella saa loihdittua juhlallisen tunnelman. Kuuluu sukupolvien ketjuun, valtavaan kokonaisuuteen, jossa kaikki on omalla paikallaan. Jokaisen ihmisen elämä on siinä mutkitteleva, alati uudeelleenmuotoutuva, monin tavoin toisiin kytkeytyvä arvokas kokonaisuus. Omalta paikalta on joskus vaikea nähdä kokonaiskuvaa, mutta voi luottaa siihen, että omaa polkua ohjataan oikeaan suuntaan. Polkuverkosto hahmottuu varmaan ihan toisella tavalla tuolta ylhäältä käsin, johon kaikki tämä pohdinta ajatukset väistämättä suuntaa.

Tämä on siis iloni aihe tänään. Tosin äkkiarvaamatta iskevän riemun tunteen ehkä ymmärtää parhaiten itse kokeilemalla. Vaihtamalla vilkkaat kadut pieniin polkuihin. Kulkemalla ennakkoluulottomasti ja uteliaasti. Katselemalla ympärilleen ja nauttimalla näkemästään. En tiedä, mitä se sinulle tekee. Minut se sai pitkästä aikaa nauramaan kunnolla.