maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kuin kuvastimesta




Kultaseni,
Minä tiedän kuinka
herkeämättä haet havaintoja 
tauotta tavoittelet totuutta
siitä, kuka sinä olet

Minä tiedän kuinka
Et usein usko olevasi unelma
Etkä tiedä täyttäväsi toiveet
Et ymmärrä yltäväsi ylemmäs
Et vakuutu vahvuuksistasi

kultaseni,
älä lannistu,
tämä ei ole se,
kuka sinä olet

Minä tiedän kuinka
taistelet todistaaksesi tärkeytesi
kamppailet kelvataksesi itsellesi
et henno hellittää heikkoudelle
Et rohkene rasahtaa rikki

kultaseni,
älä ole armoton
tämä ei ole se,
kuka sinä olet.

Kuin kuvastimesta
Rakkaani
heijastan sinulle hahmoni
Sen, kuka Minä olen

Kuin kuvastimesta
Rakkaani
kerron kuiskaten kauttani
Sen, kuka sinä olet.

Luoja laittoi loistamaan lempeyttään
Kaikkivaltias kantamaan kauneuttaan
Isä ihastelemaan ihmettään
Sitä, sitä sinä olet!

Minä tiedän kuinka
niin monesti mukaudut murentuen
kaikkien kaipausten kaltaiseksi
sulaudut sävyisästi suorittamaan
ettet paljastuisi pettymykseksi

Kultaseni,
älä harhaudu,
tämä ei ole se,
kuka sinä olet

Minä tiedän kuinka
poimit paikkaasi paljoista puheista
ihmisten ilmeistä, rajatuista rooleista
silittelet sanojasi sovinnaisiksi
oudoksut ohennettua olemustasi

Kultaseni,
älä hätäänny,
tämä ei ole se,
kuka sinä olet

Kuin kuvastimesta
Rakkaani
Minä heijastan sinulle hahmoni
Sen, kuka Minä olen

Kuin kuvastimesta
Rakkaani
kerron kuiskaten kauttani
Sen, kuka sinä olet

Luoja laittoi loistamaan lempeyttään
Kaikkivaltias kantamaan kauneuttaan
Isä ihastelemaan ihmettään
Sitä, sitä sinä olet!

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Kun kuolema ei ole vaihtoehto, jäljelle jää vain elämä



Ehkä minä pelkään sinua elämä
Ja parempi minun olisikin
Sillä sinä, sinä se olet joka hetki uusi ja vieras
Ja vaikka viettäisin kaiken aikani kanssasi
En ikinä oppisi tulkitsemaan vaihtuvia ilmeitäsi

Ehkä sinä voisit keskustella kanssani, elämä
Ja parempi sinun olisikin
Sillä minä, minä olen totaalisen kyllästynyt
Sinun hitaisiin toimitusaikoihisi ja lukukelvottomiin viesteihisi
Kai minulla palveluiden käyttäjänä
on jonkinlainen palautteenantomahdollisuus

Ehkä voisit pysähtyä hetkeksi, elämä
Ja parempi sinun olisikin
Sillä minä, minä olen laittanut kysymysmerkin lauseideni perään
Ja minähän ei aio liikkua minnekään
ennen kuin annat minulle muutaman muuttumattoman perustotuuden
Aloita vaikka siitä, kuka sinä oikeastaan edes olet
Ja miksi minun tulisi
Olla kanssasi missään tekemisissä

Ehkä olen kohtuuton sinua kohtaan, elämä
Ja parempi minun olisikin
Vain jatkaa sitä kuvitelmaa,
Etten ehkä sittenkään ole edes olemassa
Mutta nyt kun olen viimein kuullut ääneni
Sanon sinulle suoraan ja selkeästi, elämä
Sinulla on oltava minulle enemmän
Ja sen minä aion sinusta nyt ottaa

Sillä ehkä sinä vielä yllätät, elämä.
Ja parempi sinun olisikin
sillä minä, minä se tulen säilyttämään uteliaisuuteni
Vaikka väkisin ja itkusta irvistäen
Päättäväisesti ja määrätietoisesti ihmettelen

Yllätyn vaikka sitten siitä
Että taas saapui uusi päivä elettäväksi
Enkä vielä niiden kaikkien edellisten jälkeenkään
Tiedä, mitä sillä tehdä
Mutta tähän mennessä jokainen yritys
On päättynyt aina uuteen mahdollisuuteen

Ja ehkä sinä sittenkin kannattelet minua, elämä
Ja parempi sinun olisikin
Sillä minä, minä tulen heittäytymään varaasi
Syöksyn syvälle vieraaseen tyhjyyteen
Sellaisella vauhdilla
Etten itsekään enää tiedä onko se lento vai pudotus
Ja teenkö matkaa minä vai joku toinen

Silmät kiinni ja kädet ilmassa
Keskityn siihen, että luotan
Sinuun, joka alati muutat muotoasi
ehkä olet kuitenkin luottamukseni arvoinen
Sillä enhän ole eläessäni vielä tavoittanut pohjaa
Sillä, jos olisit sillä tavoin
Kääntänyt selkäsi ja sylistäsi pudottanut
Ei minua enää olisi tässä siitä kertomassa









maanantai 27. toukokuuta 2013

Ohjeisto isoille tytöille





Nouse ylös!
Älä ole hankala!
Ei isot tytöt käyttäydy noin!

Sanotaan
ettei isoja tyttöjä
tarvitse enää ohjata tai komentaa
hehän ajattelevat itse
ja ohjaavat omaa toimintaa

Silti tilanteet
joissa heidät mainitaan
ainoastaan käskyin
korostavat heidän suuruuttaan
mutta kuulevatko he rohkaisevaa sanaa
ylpeistä katseista puhumattakaan

Tytön pitää muistaa muodostaa
kaunis ilme, joka on helppo kovettaa
hymyn ei tarvitse olla edes oma
mutta maailma tykkää tytöstä
joka on hymyilevä, kestävä ja soma

Lopeta itku!
Älä ole lapsellinen!
Ei isot tytöt reagoi noin!

Sanotaan
ettei isoja tyttöjä
saa enää pienet asiat raiteiltaan
jokaisen täytyy kerätä kuormaansa
kasvattaakseen voimiaan

Siksi tilanteet
joissa kuorma vahingossa
vuotaa yli laidoiltaan
saavat heidät musertumaan
olemaan peloissaan ja suunniltaan

Eikö joku voisi vain silittää ja lohduttaa
Mutta kyllähän isot tytöt nyt pärjäävät
ja samallapa nuo oppivat
kuinka tukahduttaa tunteitaan

Yritä enemmän!
Älä ole naurettava!
Ei isot tytöt luovuta noin!

Sanotaan
ettei isoja tyttöjä
saa mennä liikaa auttamaan
kuinka ne sitten ikinä oppivat
että pärjättävä on omillaan

Siksi tilanteet
joissa on pakotettu kaikkensa antamaan
kasvattavat heidän luonnettaan
vasta kun on verillä raajat
ja mustelmilla kauttaaltaan
voi oikeutetusti todeta
yrittäneensä parastaan

Heiveröinen on sellainen
joka uuvahtaa keskellä urakkaa
epäonnistunut jollain lailla
tuskin iso tyttö alkuuntaan

Ole vaiti!
Älä höpise!
Ei isot tytöt puhu noin!

Sanotaan
ettei isoja tyttöjä
kannata edes puhuttaa
aina ne sanovat väärin ja liikaa
tai eivät uskalla sanoa sanaakaan

He haluavat puhua asioista
joita ei ole olemassakaan
miltä mikäkin kenestäkin tuntuu
ja mitä olemassaolo edes tarkoittaa

He pitäisivät esillä asioita
jotka parempi on piilottaa
ymmärtämättömät tyttöraukat
eivät tajua omaa parastaan:
jatketaan vain niin kuin aina ennen
ja ollaan niin kuin ei oltaisikaan


torstai 16. toukokuuta 2013

Ei maailma ollut sama ennen sinua

Ehkä tänään olet alku vasta
uusi, aito ihminen
Lupaan, sinussa on ihme
etsi kunnes löydät sen
äläkä milloinkaan lakkaa uskomasta
kaikkein kauneinta on keskeneräinen

Ei maailma ollut sama ennen sinua
Ei siitä aikanasi tule kai valmista
Se, mitä sinulla on tarjota
on ainutlaatuinen, kaunis tarina

Hymyile suoraan kohti maailmaa
se ei ehkä vastaa tänään
mutta lopulta vilpittömyys valloittaa
kiellän lannistumasta
mahdollinen kätkeytyy usein mahdottomaan

Ei maailma ollut sama ennen sinua
Ei siitä aikanasi tule kai valmista
Se, mitä sinulla on tarjota
on ainutlaatuinen, kaunis tarina

Joskus elämään tulee säröjä
kun on sen aika
uskalla itkeä
haavoittuvuus on ihmisyyden ydintä
Vain silloin voi jokin sipaista sielua
sillä aitous on se, mikä tekee meistä kauniita

Ei maailma ollut sama ennen sinua
Ei siitä aikanasi tule kai valmista
Se, mitä sinulla on tarjota
on ainutlaatuinen, kaunis tarina

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Ihme nimeltä isoäiti






Monena aamuna, kun herään oikein varhain, ajattelen isoäitejä. Pannukahveja, ryppyisiä käsiä suoristamassa sanomalehden kurttuja, radion aamuhartauksia, varmoin ottein nelottujen villasukkien säännöllisiä kuvioita ja pitkiä kukallisia yöpaitoja. Aivan erityisesti ajattelen kuitenkin sitä rauhaa, jolla isoäidit tuntuvat uutta päivää tervehtivän. Isoäitien lempeät silmät kysyvät äänettömästi, miksi meistä nuoremmista kaikki tuntuukaan niin raskaalta jo ennen kuin mihinkään on vielä edes ryhdytty. Aamuhetki isoäitien seurassa muovaa suhtautumista tulevaan päivään. Joskus se saa keittämään puuron kattilassa, avaamaan radion tai muistelemaan pyhäkoulussa laulettujen virsien sanoja. Isoäideistä tulee lämmin tunne. Jo pelkkä ajatus heistä vakuuttaa, että saat lähteä uuteen päivään hyväksyttynä, siunattuna ja rakastettuna.

Muistan, kun ensimmäisen kerran yritin saada sinutkin tapaamaan isoäidit, aloittamaan päivän rauhallisesti heidän rutiineillaan tai tulemaan päiväkahviaikaan yllätysvieraana, jolle aina löytyy kaapista jotakin tarjottavaa. Huomasin heti, ettet ollut vielä tutustunut isoäiteihin, kun vastasit hämmentyneenä:
” Mutta eivätkö juuri vanhat ihmiset ole tavattoman pitkäveteisiä jokapäiväisine rutiineineen. Heidän haurautensa sulkee heidät koteihinsa ja saa mielen elämään uudelleen lapsuutta.”
Tiesin, ettet puhunut arvostuksen puutteesta. Isoäitien elämä ei vain ollut koskettanut omaasi. Sanasi olivat minulle kuitenkin tärkeät. Ne saivat minut ottamaan isoäidit todella mukaan elämääni, jotta voisin kertoa sinulle, miksi pidän niin tavattomasti juuri isoäideistä.

Minä pidän siitä, että isoäidit osaavat usein pitää elämän riittävän yksinkertaisena. Heillä on taito tehdä tavallisesta elämästä kaunista ja arvokasta. Isoäidit ovat ehtineet muodostaa käsityksensä siitä, mikä elämässä on tärkeää ja pitävät sen esillä. Kiitollisuus kantaa ja tarttuu. Siinä, että saa herätä tavalliseen aamuun, suorittaa arkisia askareita omassa kodissaan, ottaa vastaan sukulaisia ja ystäviä ja pitää rakkaimmat ajatuksissaan, siinä on lopulta kaikki. Siinä on syytä hiljentyä, pysähtyä ja veisata kiitosvirsi. Isoäitien läheisyys rauhoittaa omankin mielen perusasioiden äärelle, antaa uusia näkökulmia, auttaa näkemään kauneutta ja muistuttaa, mikä lähimmäisissä onkaan niin rakastettavaa.

Minä ihailen sitä, miten isoäidit kantavat seitsemää tai jopa kahdeksaa vuosikymmentä mukanaan. Taipuu siinä vahvempikin selkä kumaraan sellaisten kantamusten alla. Kun on matkalaukuittain muistoja, kasseittain kokemuksia, repuittain riemua ja säkeittäin surua. Isoäidit ovat nähneet valtavan muutoksen heinäpelloista kaupunkilähiöihin, sähkötyksestä matkapuhelimiin ja itsenäisyydestä EU:hun. Tämä kaikki mukanaan he elävät joka päivä elämäänsä. Valtava määrä ajatuksia ja muistoja sisällään istuvat alas ja juovat kahvit, kuuntelevat nuorempien arkiset huolet. Eivät keskeytä opastaakseensa tai viisastellakseen, mutta sanovat sanansa, jos neuvoa pyydetään. Isoäidit ovat kiinnostuneita nykyihmisen arjesta ja kestävät vaieten sen, että heille kaikesta elämänkokemuksestaan huolimatta sorrutaan usein selittämään nykymaailmaa kuin ymmärtämöttämille.

Minä pidän isoäitien toimista, jotka osoittavat, että on olemassa jotakin pysyvää. Elämän rytmi on nykyisin nopea ja muutoksen olemassaolo vakio. Monille asioille ei enää ole selkeitä aikoja, eikä elämässä yhteistä rytmiä. Silti villasukan kantapää kudotaan samoin kuin sata vuotta sitten. Jumalanpalvelus on joka sunnuntai ja silloin pukeudutaan pyhämekkoon mentiin sitten paikanpäälle tai kuunneltiin kotona radiosta. Verhot ja matot vaihdetaan vuodenaikojen ja juhlapyhien mukaan. Päiväkahvi juodaan kahdelta keittiön pöydän ääressä. Pyhänä ja kaukaisempien vieraiden sattuessa katetaan pienet koristeelliset posliinikupit salin puolelle. Kaikkien kanssa pidetään hyvät välit ja naapureita tervehditään. Kenenkään ei anneta käyttää hyväksi, mutta toinenkin poski käännetään ennemmin kuin riitaannutaan.

Minä pidän isoäideissä siitä, miten he huomaattamme ja vähäeleisesti kannattelevat meitä muita. Isoäidit ovat usein sukujen koossapitäjiä ja keskushahmoja. Heidän arvonsa ja opetuksensa siirtyvät sukupolvelta toiselle ja heidän kauttaan kulkevat sukulaisten kuulumiset. Isoäidit ovat usein niitä, jotka puhaltavat kokonaisiin sukuihin hengen. Isoäideillä on ihmeellinen kyky saada lähellään olevat kokemaan itsensä tärkeiksi ja ainutlaatuisiksi. Isoäideillä on aikaa. Ja usein he käyttävät aikansa lastensa ja lastenlastensa ja muiden läheistensä muistamiseen. Uskon, että monikaan ei tiedä, miten valtavien esirukousten suojassa saa elämäänsä elää. Isoäitien perinto meille on niin paljon enemmän kuin aineellinen.

Tämä kaikki saa minut pitämään niin kovin juuri isoäideistä ja ottamaan heidät monessa suhteessa esikuviksi sille, mihin toivon omankin elämäni johtavan. Ja toisaalta heidän ajattelemisensa saa tänäänkin antamaan arkisille asioille arvon, kuuntelemaan virsiä ja kutomaan villasukkaa, keskittymään kiitollisuuteen. Minusta vanhat ihmiset ovat kaikkea muuta kuin pitkäveteisiä.






keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Kiemurteleva ilo




Jos kysyisit, mikä oikein naurattaa, joutuisit odottamaan vastausta jonkin aikaa. Muutaman tirskahduksen ja hihityksen verran ainakin. Ja ehkä kymmenen aivastuksen. Ja sitten kun saisin vihdoin iloni jonkinlaisiksi sanoiksi, et ehkä ymmärtäisi, mitä tarkoitan, mutta olisit luultavasti itsekin hilpeällä tuulella. Joko järjettömän naurun tai epäonnistuneiden sihisevien aivastusten tähden. Mutta minä en malttaisi olla toistamatta ilon aiheuttanutta oivallusta: ”Minä iloitsen poluista. Poluista! Siitä, jota pitkin kuljin tänne tullessani ja kaikista muista maailman poluista ylipäätään.”.

Poluilla on paljon puhuttavaa. Mahtipontisten koko elämää koskevien metaforien lisäksi niiden viestinä on pienen tavallisen ihmisen yksinkertainen hymy. Ja juuri se hymy tarttui tänään mukaani lyhyeltä matkalta metsän halki.

Minä pidän poluissa siitä, että ne estävät kulkemasta liian vakavasti. Ajattele asiallisesti pukeutunutta, vakavan ilmeen ottanutta aikuista henkilöä tärkeine kantamuksineen tasapainoilemaan kiemuraisella pikkiriikkisellä polulla, kiipeämään ehkä muutaman pienen lumikasan yli, astumaan pari kertaa upottavaan hankeen. Siinä on jotakin hykerryttävän sympaattista. Aavistus lapsuuden seikkalunhakuisista tutkimusretkistä. Hetkellisen hellyydenpuuskan huumaamana tekisi mieli huudahtaa tuolle 50-vuotiaalle uudisraivaajalle:
”Rakas, missä sinun hanskasi ovat? Kätesi ovat jo ihan siniset. Tai laita ainakin takin kaulukset pystyyn suojaamaan tuulelta”.

Minä pidänkin poluissa ehkä eniten siitä, että ne kertovat sinulle, ettet ole yksin. Kulkiessasi itseksesi tiedät kaiken aikaa, että matka on yhteinen. Jo polun olemassaolo todistaa, että moni on kulkenut edellelläsi. Polut ovat yllättävä arkinen yhteys tuntemattomien ihmisten kesken. Yksi on aloittanut työn, jota muut vuorollaan jatkavat. Kulkijoiden välillä on tiedostamatonta luottamusta. Ensimmäisen kulkijan matka on vaivalloinen, rämpimistä upottavassa hangessa. Hän kuitenkin haluaa lyhentää matkaansa, etenee ja ajattelee mielessään jo tulevaa polkua. Hän uskoo, että ei ole yksin yrityksensä kanssa, ehkä joku muu valitsee saman suunnan.

Aina ei polulle lähtiessään tiedä, mihin se lopulta vie. Mutta uskon, että juuri se on osa viehätystä. Polut ovat ennustamattomia, muuttuvia, määrittelemättömiä. Usein ne ovat niin tiiviissä yhteydessä toisiinsa, ettei ensimmäisen alkua voi erottaa toisen lopusta. Minua kiehtookin se, että polkuja syntyy jatkuvasti uusia. On tietyt peruslinjat, jotka muodostuvat heti talven tultua jäiden yli ja pienten metsiköiden halki. Mutta kun tulet uudelleen samaan paikkaan, maisema on muuttunut, polut ovat yhdistyneet, uusia on alettu tampata. Rutiinilla talsittu työmatka voi olla seikkailu, kun ei jää tallaamaan tiettyä uraa. Uusillä reiteillä näkee paljon enemmän, koska silloin muistaa katsoa ympärilleen. Ja mika parasta, silloin ei aina muista pidätellä hymyään.

Minä pidän kaikesta siitä yhteydestä, mikä polkujen kautta muodostuu. Ilon ja leikkisyyden lomassa poluilla on myös harkitsevampi ulottuvuus. Polkujen yhteys luontoon on rauhoittava. Epätasainen maasto ehdottaa vauhdin hiljentämistä, jolloin keho arasti kyselee myös mielen hiljentymisen perään. Poluilla tulee tunne, että on aikaa antaa ajatuksen virrata. Etsiä kiireen kadottamaa yhteyttä itseensä. Ottaa vastaan pienten hetkien hauraita oivalluksia. Ennen kuin jalka vaihtaa polulta hiekotetulle jalkakäytävälle ja ajatus solahtaa takaisin arkeen. Mielen reunalle on kuitenkin usein jäänyt pieni alue selittämätöntä keveyttä.

Polkujen luoma yhteys on myös pienten kohtaamisten aikaansaamaa. Polku on kapea ja omia jalkojaankin on välillä vilkuiltava, etteivät kengät hörppää lunta. Toisinaan käy kuitenkin niin, että samaa polkua tulee joku toinen samaan aikaan. Suunta vain on eri. Polku pakottaa katsomaan vastaantulijaa silmiin. Kohtaamaan. Ottamaan kontaktia sanoin, ilmein tai elein. Käymään nopean neuvottelun. Polku tekee kohteliaaksi. Usein molemmat ovat valmiit kastelemaan kenkänsä, jotta ohitus onnistuisi. Tunnelma on aika paljon toinen kuin tukittaessa toisten ohi täysissä busseissa tai mukauduttaessa korostuneen välinpitämättömiin metro- tai liukuporrasilmeisiin. Hetki on äkkiä ohi, eikä mitään sen kummempaa tapahdu. Paitsi ilo, joka tulee. Ja usein jääkin.

Poluissa on niiden hetkellisyyden lisäksi myös jotakin ikiaikaista. Me kuljemme polkuja pitkin samoin kuin meitä edeltävät sukupolvet ennen. Tulee mieleen historiankirjojen kuvitusta ja sukualbumien kasvoja. Luettuja ja kuultuja kertomuksia. Tällä pienellä ajatuksella saa loihdittua juhlallisen tunnelman. Kuuluu sukupolvien ketjuun, valtavaan kokonaisuuteen, jossa kaikki on omalla paikallaan. Jokaisen ihmisen elämä on siinä mutkitteleva, alati uudeelleenmuotoutuva, monin tavoin toisiin kytkeytyvä arvokas kokonaisuus. Omalta paikalta on joskus vaikea nähdä kokonaiskuvaa, mutta voi luottaa siihen, että omaa polkua ohjataan oikeaan suuntaan. Polkuverkosto hahmottuu varmaan ihan toisella tavalla tuolta ylhäältä käsin, johon kaikki tämä pohdinta ajatukset väistämättä suuntaa.

Tämä on siis iloni aihe tänään. Tosin äkkiarvaamatta iskevän riemun tunteen ehkä ymmärtää parhaiten itse kokeilemalla. Vaihtamalla vilkkaat kadut pieniin polkuihin. Kulkemalla ennakkoluulottomasti ja uteliaasti. Katselemalla ympärilleen ja nauttimalla näkemästään. En tiedä, mitä se sinulle tekee. Minut se sai pitkästä aikaa nauramaan kunnolla.


maanantai 4. helmikuuta 2013

Rakkaani


Rakkaani,
sinä olet
lempeydellä luotu
lumoava luomus,
viisaudella valmistettu
valloittava veistos.

Rakkaani,
sinä olet
rakkaudella rakennettu
rohkaiseva runo
totuudella tavoitettu
toiveikas tarina.

Olet kätteni työ,
jokapäiväinen juhla.
Uuden muotosi saat,
suoraan minusta.
Piirrän persoonaasi,
anna armolleni aikaa.
Kerran vielä näät,
kuinka paljon saitkaan.

Rakkaani,
sinä olet
viattomuudella valaistu
säteilevä soihtu,
vaikeuksilla vahvistettu
lannistumaton lohtu.

Rakkaani,
sinä olet
lupauksilla lähetetty
korvaamaton kirje,
haaveilla hahmoteltu,
ihastuttava ihme.

Olet kätteni työ,
jokapäiväinen juhla.
Uuden muotosi saat,
suoraan minusta.
Piirrän persoonaasi,
anna armolleni aikaa.
Kerran vielä näät,
kuinka paljon saitkaan.