ITSE IHMINEN

(fiktiivinen monologinäytelmäteksti ihmiskaupan vastaiseen tapahtumaan)

Mä oon jo pitkään miettiny tätä. Enimmäkseen itsekseni. Turha tästä on keskustelua avata. Oon tehny joskus sitäkin. Mut sillon ihmiset menee aina vähän vaikeiks. Mutisee jotain, mistä ei saa selvää, vaihtaa aihetta tai nauraa räikeesti päin naamaa ja poistuu paikalta. Enkä mäkään kai ois tätä miettiny, jos mun ei ois ollu aivan pakko. Kuulostaahan se hienolta, pohtia ihmisyyttä.  Mut mulla ei oo mitkään filosofiset päämäärät. Mä tartten käytännön tietoa. Konkreettista ymmärrystä siitä, mitä on ihmisyys. Jos sen tajuais, ymmärtäis tätä maailmaa jotenki tosi paljon paremmin. Pystyis elää paremmin sen kans, mitä täällä tapahtuu. Onks ihmisyys sellanen asia, jota meissä kaikissa on saman verran? Vai voiko joku olla enemmän ihminen ku joku toinen? Ja mitä se tarkottaa? Ja jos ihmisyys jossain lisääntyy, saako se automaattisesti lisää valtaa? Ja onko se valta vapautta vai vastuuta? Lisääntyykö hyvä vai paha?

Monet mielestään hienot ja hurskaat ihmiset vois aatella olevansa parempia, vähä enemmän ihmisiä. Ne on asettanu ittensä toisten yläpuolelle  ja heittelee sieltä armopaloja niille reppanoille, joita ne jalosti ja suurieleisesti vakuuttaa rakastavansa kaikista näiden poloisten vioista huolimatta. Enemmän ku näiden ihmisten hyvyys, lisääntyy todellisuudessa niiden valta. Ihmisyyden nimissä pidetään toisia ihmisiä ihmisyyden alapuolella.

Vielä enemmän oon kuitenki miettiny niitä, jotka kohtelee toisia huonosti; alistaa, pahoinpitelee ja tappaa. Että mikä on niiden käsitys ihmisyydestä? Aatteleeko ne niissä itessään olevan sen verran enemmän ihmistä, et ne voi asemastaan käsin tehdä näille ”vähemmän ihmisille” mitä tahansa? Et ne saa niinku täydet vapaudet sillä omalla inhimillisellä ylivertasuudellaan.

Tai sit on toinenki vaihtoehto. Ajatteleeko ne, jotka sortaa toisia, et ne on sittenki ite vähemmän ihmisiä? Eikä niitä siks sido mitkään ihimilliseen toimintaan ja ihmisten yhdenvertasuuteen liittyvät periaatteet. Onko ihmisyys sillon niille jotain, joka näyttäytyy niiden uhreissa heikkoutena ja hyväuskoisuutena? Jotain halveksuttavaa, josta ne itse pyrkii eroon.

Nyt ehkä ymmärrätte niitä, jotka ei jaksa puhua mun kanssa. Mä en voi tällä hetkellä miettiä muuta. Enkä mä silti edisty tässä asiassa mitenkään. Mulla ei oo  edelleenkään ainoatakaan vastausta. Pelkkiä ajatuksia, muistoja ja tunteita.

Yli kakskyt vuotta sitten meillä oli samanlaiset yöpaidat. Mun siskolla ja mulla. Ne oli uudet ja mummon ompelemat. Valkoista kangasta ja pitsihelmat. Laitettiin ne päälle saunan jälkeen ja rakennettiin maja. Jostain syystä pysähdyin kesken leikin tuijottamaan siskon hiuksia. Ne oli pitkät, paksut ja kauniit.  Ja muistan, että sillon ensi kertaa tunnistin kateuden. Yritin jatkaa leikkiä, kaataa kahvia nalleille ja muille kutsuvieraille muovipannusta.  Mutta tunne oli iso ja vaikea, se sai mut  kokonaan valtaansa. Pukkasin siskon kumoon ja juoksin ulos majasta. 

Nyt siskolla ei oo hiuksia. Kalju näyttää irvokkaalta mun ohuen polkkatukkani rinnalla. Eikä kasvotkaan oo enää samat. Mun vastuulle on jääny meidän yhteisten piirteitten kantaminen. Kun katsoo tarkkaan, silmät on ehkä edelleen yhteiset. Värissä läikähtää tuttuus. Siskon silmät on jähmettyny vieraaseen ilmeeseen.  Kasvojen muoto on muuttunu. On sinipunertavaa rikkonaisuutta.

Mun sisko elää, mutta häntä ei enää ole. Mun sisko selivis hengissä, muttei toivo enää muuta, kuin  että pääsis hengestään.

Ootteko miettiny, miten meidän ihmisten teot jatkuvasti muokkaa ja rakentaa toisten ihmisyyttä. Se on ihminen ite, joka määrittää käytännön ihmisarvon maailmassa. Ja ois tosi ylevää ja jaloa sanoa, et kaikki ihmiset elää vapaina ja tasavertasina arvoltaan ja ihmioikeuksiltaan. Se on kaunis ajatus, mut täyttä paskaa. Ihmisarvo ei oo kenenkään yksityisomaisuutta. Ihminen on keksiny monet keinot siihen, miten toisen arvon voi viedä ja ihmisyyttä loukata. Mut vaikka muut tekis jollekin ihmiselle mitä, voiko se menettää ihmisyyttään?

Kun sitä viedään vähitellen, pala kerrallaan, saattaa helposti hämärtyä,mitä todellisuudessa tapahtuu. Että on kyse rikoksesta ihmisen perimmäistä olemusta vastaan. Mut en mä syytä ketään. Oon ite ollu samanlainen. Seurannu sivusta.  kattellu muualle. Pitäny etäisyyttä. Ja se on ollu helppoa. Asiat, jotka ei oo osa omaa jokapäiväistä elämää sulkeutuu tajunnan ulkopuolelle. Se suojelee ahdistavalta voimattomuudelta ja neuvottomuudelta. Mikä mä olisin mitään edes tekemään, että  maailma muuttuis? Mikä mä olisin näkemään ongelmia ja löytämään ratkaisuja? Enhän mä ees tajua, mistä kaikessa on kyse. En mä tajunnu vielä sillonkaan ku se heitettiin suoraan mun silmien eteen. Mulla oli oma elämä, omat jutut, omat laput silmillä.

Se siinä just onki, ku se on  niin näkymätöntä. Julkeesti esillä, mut mahdotonta nähdä. Se on pelokas katse ohikulkijan silmissä. Se on katseen vastaanottajan harhaluulo siitä, ettei sellasta tapahdu täällä. Vaan siellä jossain. Kaukana. Ei mun maailmassa, ei mun omien silmien alla. Turvallisuuden illuusio on meillä täällä petollinen.

Ja totta kai sitä uskois mielellään ihmisistä pelkkää hyvää. Niin mun siskoki teki. Mut ihmisissä on monia ulottuvuuksia. Meissä kaikissa. Ite muistan, että ku olin ekaa kertaa lapsena tavottanu kateuden tunteen, en oikein koskaan päässy siitä kokonaan eroon. Kyllä mä yritin. Ja rakastin mun siskoa, totta kai. Mut jotenki siinä oli aina se vertailuelementti mukana. Ehkä kaikilla siskoksilla on, en mä tiedä. Eikä se varmaan tahallaan kaikkea huomiota vieny. Siinä oli vaan joku voimakas karisma. Ehkä se oli se sen kepeän utelias asenne elämään. Intohimo, jolla se eli ja hankki tietoa, että vois käydä keskusteluja sille itelleen tärkeistä aiheista. Se halus nähdä, kokea ja ymmärtää. Sillä oli suuria suunnitelmia ja hulluja haaveita.

Mä uskon, et ihmiset on perusolemukseltaan kuitenki kaikki optimisteja. Pakon edessä toiveikkaita. Muuten ei mikään maailmassa menis eteenpäin. Ihmisessä täytyy olla sisäänrakennettuna refleksi nousta ylös ku on kaatunu tai kaadettu, pyrkiä irti ja eteenpäin ku on juuttunu kiinni ja uskoa parempaan huomiseen sillonki, ku siitä ei oo mitään merkkejä ilmassa. Muuten mikään ei selittäis sitä, miten ihmiset ylipäätään selviää tässä maailmassa. Miten voi aloittaa alusta sillon ku kaikki on menetetty.

Eikä se kerro heikkoudesta tai ymmärtämättömyydestä. Vangiksi jääminen. Se, että joku käyttää sua, ottaa hyödyn irti. Siihen vois joutua meistä kuka tahansa. Sinä tai minä. Kuka tahansa voidaan huijata mukaan. Totta kai epätoivoinen elämäntilanne ajaa helposti etsimään rajujakin ratkaisuja. Mutta en usko, että kukaan sitä silti valitse. Tietää mihin ryhtyy. Uskon, että lähes aina on olemassa jonkinlainen huijaus tai petos.  Luvataan paljon ja viedään kaikki. Niin se menee. Joku toinen päättää sun puolesta. Luulee olevansa ihminen sunkin edestäs.

Siskoakin huijattiin. Mut ei sitä rahalla viety, vaan rakkaudella. En muista, missä se tapas sen miehen. Se lähetteli meille hempeitä yhteiskuvia ja pitkiä kirjeitä. Ei me sitä miestä tavattu, mut tykättiin siitä kaikki heti. Vähitellen yhteydenotot harveni. Ne muutti yhteen ja tuli pariskuntakiireitä. Sisko vastas meidän soittoihin lyhyesti viestillä. Ei me sillon tajuttu, ettei se niitä ite ees kirjottanu. Ei se kai  mikään järjestäytyny rikollinen ollu. Se mies. Tavallinen väkivaltainen hullu. Mut kyllä se osas tehä siskolla rahaa. Myi eka kokeeks tutuille ja sit kelle vaan kaupaks sai. Piti kotona hakattuna ja peloissaan ja eristi ulkomaailmasta. Yritti myydä lopulta kokonaan eteenpäin jolleki vieraalle, johon oli niissä piireissä tutustunu. Halus päästä eroon ennen ku se kävis hyödyttömäks.

Jotku asiat on niin käsittämättömiä, ettei niihin oo olemassakaan sopivaa reaktiota. Joskus ei voi ku epävoivoisesti nauraa sille mielettömyydelle, joka saa ihmisen myymään tai ostamaan toisensa. Ja kenestä on kertomaan, paljonko maksaa yks ihminen, yks työntekijä, yksi huora. Yks varastettu ja poljettu ihmisyys. Mun on pakko välittää, vaikka en jaksais. Välittää jokaisesta, jonka ihmisyyttä loukataan. Mä nään mun siskon niissä kaikissa. Mä nään niissä mun siskon enemmän kuin siinä itsessään nykyään.

Ehkä tässä on joku selitys siihen, miks ihmisyyden käsittäminen on mulle henkilökohtainen pakkomielle. Mä haluun ymmärtää, mihin kaikkeen se pystyy ja millä säännöillä se toimii. Mä haluun löytää sen salatun paikan ihmisen sisältä, mihin ihmisyys pakenee sillon ku se on uhattuna. Sen kolon, missä se sinnittelee siihen asti, että voi taas tulla esiin. Sellanen on varmasti olemassa. Pakko olla. Mä etsin sitä mun siskon sisältä. Yritän tuijottaa silmistä suoraan sieluun. Ohittaa kuolleen ulkokuoren ja löytää elävän ihmisen kaiken alta. Se on epätoivoista hommaa. Ehkä jopa toivotonta. Yrittää pukea ihmisyyttä takasin sellasen päälle, joka pyristelee vastaan.

Enkä voi mitään sille vihalle. Eniten mä vihaan niitä, jotka teki tän, vei mun siskon multa. Se tunne on niin vahva, ettei sille oo ees sanoja. Hiljasta inhoa ja halveksuntaa.

Mä tiedän, et se on väärin, mut toisinaan myös mun siskon jähmettyneen riutunu olemus saa mut raivon valtaan. Tekis mieli ravistella sitä ja huutaa päin naamaa:

” Lopeta toi! Herää! Ala elää!”

Ja, kyllä. Lopulta mä syytän itteeni. Puhun inhoten itelleni asioita. Pidän tahallani esillä kateutta, koska se syyttää mua kaikesta siitä, mitä mä en nähny, mitä en tehny. Siks mun on pakko ymmärtää nyt. Vahvistaa uskoa ihmisyyteen. Miettiä ja selittää sitä, tunnistaa sen vahvuuksia ja heikkouksia. Hyvyyttä ja pahuutta. Mun on pakko.  Että mä voisin olla itseki edelleen ihminen.