Minun mieleni on rannaton meri ja hämärä usva

Minä se  usein ajaudun ajatuksiini. Huomaamattoman helposti päädyn pallottelemaan tämän meidän maailmamme  ja muiden mahdollisten  maailmojen välillä.  Kun käännät hetkeksi katseesi, etkä vaadi enää täyttä huomiotani, saatan minä seuraavaksi jo olla  poissa täältä. Minun ikioma maailmani on kaapannut minut mukaansa. Useimmat ihmiset antavat minun silloin mennä, siirtyvät ehkä itsekin jonnekin muualle. Sitten on niitä, jotka eivät edes huomaa minun lähteneet. Luulevat, että pysähtynyt katse ja levottomat sormet ovat koko totuus minusta. Silloin tulen toisinaan vähän surulliseksi. Näiden lisäksi ovat vielä ne ihmiset,jotka eivät päästä minua lähtemään. Osa uuvuttaa minut osoittamalla puheessaan yksityiskohtaisesti kaiken sen arkisen velvollisuudentunnon, mihin minunkin tulisi yltää, mutta johon kaikkeen minusta ei joka hetki ole. Osa  sen sijaan luo hetken, joka lumoaa minut, joka on niin täysi, etten minä haluakaan lähteä siitä mihinkään. Sillä parhaimmillaan minun läsnäoloni on vahva ja väkevä. Minä haluan todella elää elämäni hetkien jokaisen sävyn. Muiden ihmisten ja heidän tunteidensa kanssa olen aina tosissani. Enkä minä olekaan mitenkään ylpeä katoamisistani, päinvastoin. Minun elämäni olisi  luullakseni helpompaa, jos en niin usein eksyisi mieleeni.

Harvoin kohtaan niitä, jotka haluavat ymmärtää, mihin minä oikein menen, kun olen poissa ja miltä näyttääkään siellä, minne silloin saavun.  Siksi olin niin syvän hämmennyksen vallassa, kun joku äkkiä kysyi perääni, merkitsi hetken, jolla olin lähdössä ja pyysi  päästä mukaan. Sinä arkisena aamuna sinä  kysyit minulta, mitä minä ajattelen. Mieleeni tuli muutama vähättelevän välttelevä sana, aikomus olankohautukseen tai pieneen päänpudistukseen. Mutta jotenkin tulit niin suoraan kohti, etten halunnut sillä tavoin sinua väistää.  Kiirehdin hymyyn. Tiedättehän ne hymyt, jotka eivät ole millään tavoin teeskenneltyjä, mutta ne välähtävät kasvoille niin äkkiä, etteivät silmät usein ehdi nauramaan niiden mukana. Hymyilit takaisin. Sinun hymysi oli rauhallisempi, harkitumpi ja se puhui minulle monta sanaa, vaikkeivat huulesi liikkuneet lainkaan. Jollain tavoin tunsin, että halusit rauhoittaa minut, tyynnyttää hätäni, josta en ollut koskaan kertonut sinulle mitään. Ehkä kokemus tuli suorasta vilpittömästä katseestasi, joka lukitsi minunkin pälyilevät silmäni paikoilleen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen toistit pyyntösi: ”Kerro minulle, mitä ajattelet. Ota minut mukaan.”

En tietenkään nähnyt itse kasvojani, mutta sinun päättäväisen rohkaisevasta ilmeestäsi saatoin lukea myös omien kasvojeni harkitsevan epävarmuuden. Annoit minun rauhassa hengittää syvään useamman kerran. Tunsin miten tunteeni olivat lehahtaneet liikkeelle. Ne pyörivät ja räpyttelivät ympärilläni kutitellen silmieni nurkkia ja poskieni kuoppia. Eivätkä ne kuitenkaan oikein onnistuneet tarttumaan minussa mihinkään. Katselin sinua, mutta oikeastaan tähyilin jo toisaalle, syvälle sisäänpäin yrittäen aistia mieleni tämänhetkisen tilanteen.

Lopulta minä myönnyin, mutta halusin varoittaa sinua. Enhän halunnut, että tietämättömyyttäsi ja hyväntahtoisuuttasi ryntäät johonkin sellaiseen, jossa voit joutua vaaraan. Minun mieleni on rannaton meri ja hämärä usva, tuttu ja tuntematon samanaikaisesti. Enkä minä oikeastaan voi luvata, että toimisin siellä sinulle oppaana, sillä minä se vasta usein eksyksissä olenkin. Kierrän pientä pelokasta kehääni, kunnes voimani hupenevat ja jään makaamaan hievahtamatta paikoilleni. Jännityksellä seurasin sinun kasvojesi liikkeitä ennen kuin sanoit mitään. Kysyit enkö uskoisi, että yhdessä eksyminen voisi olla erilaista. Ehkä voisimme rauhoitelle toisiamme, pysähtyä ja pystyttää majan, jäädä odottamaan sään selkenemistä. Olisimme vähän kuin retkellä. Voisimme  ajatella niin ja ehkäpä pelko muuttuisikin hetkelliseksi hilpeydeksi. Olihan ajatus telttailusta minun mieleni maisemassa oikeastaan aika hullunkurinen. Ja kun keskittyi siihen, saattoi ehkä unohtaa teltan ulkopuoliset kauhut, joita vastaan sinun vilpitön hyväuskoisuutesi oli juuri aloittanut taistelunsa.  Sanoit uskovasi siihen, että toisinaan on hyvä asettua hetkeksi aloilleen nähdäkseen paremmin ympärilleen.

Kerroin, että usein yritinkin tähyillä jonkinlaista majakkaa, jonka valoa kohti voisin suunnistaa. Merellä oli kuitenkin monenlaisia välähdyksiä ja hetken katseltuani en ollut enää varma, mikä niistä oli minun majakkani valo. Ja vaikka minun veneeni oli hyvä ja tukeva niin äkkinäiset hätääntyneet liikkeet saivat sen keinumaan rajusti ja minä pelkäsin, että se kaatuu kokonaan ja vajoan näkymättömiin,  kylmään, tummaan veteen. En minä silti minä oikeastaan toivonut, että sinä auttaisit minua valitsemaan valon, jota seurata. Uskon sen olevan asia, joka jokaisen on selvitettettävä itse itselleen. Nyt kun kuitenkin olit täällä, voisi sinusta olla apua siinä, että tasapainottaisit veneeni lastia. Pitäisit veneen pystyssä sillä välin, kun minä sohin sinne ja tänne ja yritän vimmatusti selvittää suuntaa.

Vaikenin hetkiseksi ja tuijotin sinua intensiivisimmällä osaamallani katseella. Uskoin sinun ymmärtävän, että eteneminen yhtään tämän pidemmälle vaati sinua solmimaan kanssani sanattoman sopimuksen. Niin eksyksissä kuin itse usein olinkin, oli tämä paikka, jossa kuljimme kuitenkin minun. Minulla oli suhde sen pienimpäänkin yksityiskohtaan. Yhteenkään polkuun, lampeen tai heinänkorteen en voinut suhtautua välinpitämättömästi, sillä ne olivat minun omien ajatusteni tuotetta, rakkainta ja ihmeellisintä ja pelottavinta ja synkintä, mitä olemassa on. Siksi sinun tulisikin luvata, ettet missään tilanteessa erkanisi minusta, et millään hyväntahtoisimmistakaan aikomuksistasi lähtisi vaeltamaan muualle kuin olin valmis sinut johdattamaan.Kulkisit vain juuri sen polun ja rantaheinikon, johon itse oli tänään valmis menemään. Uteliaisuuden yllättäessä voit esittää ehkä varovaisen kysymyksen, mutta kasvoiltani luet varmasi melko nopeasti, aionko antaa sinulle siihen minkäänlaista vastausta.

Sinä arkisena aamuapäivänä kuljimme yhdessä pitkän matkan. Seikkailimme minun mieleni mailla. Ja minä näytin sinulle ehkä useamman paikan kuin olin alun perin aikonut. Sinä kuuntelit kiinnostuneina tarinoita eri paikkoijen muovautumishistoriasta. Ajatella, että tässä on jo näin suuri ja kaunis lampi, vaikka se on saanut alkunsa noin pienestä purosta, huokaisit ihastuneena. Tai minusta tuntuu, että nuo mustat hahmot yrittävät saartaa meidät, parempi kai pysyä liikkeellä, kuiskasit jännittyneesti. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin se luonnollisuus, jolla kohtasit tämän kaiken, elit toteen jokaisen ajatukseni. Osoitit turhaksi sen työn, jolla olin tätä kaikkea niin visusti pitänyt piilossa. Ja vaikka en halunnut luvata sinulle mitään, mitä en ehkä pystyisi pitämään, annoin kuitenkin ymmärtää, ettei yhteinen seikkailumme tuossa maailmassa ollut vielä ohi. Kunhan osaisit jälleen oikealla hetkellä esittää pyyntösi päästä muka